Kello käy, tahti tehostuu

Toinen maailmansota mullisti suomalaista teollisuutta monin tavoin. Myös työn johtaminen ja prosessoiminen muuttuivat pakostakin. Työ oli järjestettävä mahdollisimman tehokkaasti vanhoilla koneilla, niukoilla raaka-aineilla ja tottumattomilla työläisillä, jotka tulivat paikkaamaan sotarintamalle lähteneitä miehiä.

Poikkeustila ei päättynyt sodan loppumiseen, koska Suomen maksettavaksi lankesivat raskaat sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Jälleenrakennustyö ja sotakorvaukset takasivat töitä, mutta samaan aikaan oli puutetta pääomista, osaavasta työvoimasta ja uusista työvälineistä, vaikka paineet korvaustuotteiden valmistamiseen olivat kovat. Teollisuuden tuotantokapasiteettia piti siis kiristää, ja tämä tarkoitti työtahdin vauhdittamista.

Tehtaan johto tutustuu kahvipaahtimon työpäivään Helsingissä 1955.

Työtä lähdettiin ahkerasti rationalisoimaan eli tehostamaan. Tuotantoa haluttiin vahvistaa kokonaisvaltaisesti, niin työvoimaa, käytäntöjä kuin organisaatiorakenteitakin. Monia tehostamisen taustalla olevia ideoita oli koetettu ujuttaa yrityskulttuuriin jo ennen sota-aikaa, ja työnjohto ammensi uusia oppeja ulkomailta.

”Kellokallet” eli työntutkijat saapuivat tehtaille seuraamaan työn eri vaiheita. Työvaiheet kellotettiin eli mitattiin kuhunkin tehtävään kuluva aika. Työntutkijat kulkivat työläisten perässä mitaten jokaisen työpäivän aikana tehdyn liikkeen ja vaiheen tarkasti. Työtehtäviä määriteltiin uudelleen ja ositettiin vaiheisiin.

Kaikkein yksinkertaisimmissa tehtävissä ihminen korvattiin koneilla. Myös työajan seurantaa tehostettiin, ja työpaikoilla tuli tutuksi aikakauden uutuus: kellokorttilaite. Tehostaminen koettiin usein hiostamisena, ja vastareaktiona työläiset lakkoilivatkin. Järjestettiin esimerkiksi istumalakkoja, joissa tultiin työpaikalle, mutta kieltäydyttiin tekemästä töitä.

Työnjohtaja ohjaa ompelijoita vuonna 1955.

Työn tehostamisen rinnalla myös työntekijöiden hyvinvointiin panostettiin. Tuotanto ja työvauhti kyllä kasvoivat, mutta samalla myös palkat ja vapaa-ajan määrä olivat nousujohteisia. Terveydenhuoltoon ja sosiaaliseen toimintaan panostamalla työnjohto pyrki sitouttamaan työntekijää yritykseen. Tyytyväinen ja mielekkyyttä kokeva, yritykseen luottava työntekijä oli myös yrityksen kannalta tehokkaampi.

Työntekijän kannalta merkittävä parannus oli myös kollektiiviset työehtosopimukset. Työsopimusjärjestelmä vakiintui Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen, viimeisenä Pohjoismaista. Uudelleenjärjestelyiden ja sopimusten kautta yrityskulttuuri ottikin aimo askeleen kohti nykypäivää.