Kapellimestari ja opettaja Atso Almila

Orkesterinjohtajuus edellyttää ennen kaikkea muusikkoutta. On oltava oman soittimensa korkealuokkainen hallitsija. Kapellimestarilla on valtava tehtävä yhteisön johtajana. Hänen pitää olla luja ja vaativa, mutta myös kannustava ja innostava. Ydintehtävä on saada tulkinta ja sävellys kohtaamaan ja saada aikaan dialogi myös yleisön kanssa.

Vuorovaikuttaminen ja laajat kontaktit ovat elämän ja taiteen suola. – Nykyisin pystyy niin hyvin pitämään yhteyksiä entisiin oppilaisiin, kollegoihin ja toisiin opettajiin.

Kapellimestari varmistaa, että kaikki teoksen tärkeät asiat kuuluvat, ettei toisia jyrätä. Balanssi on osattava rukata solistien, orkesterin ja salin mukaan. Kapellimestari lukee partituuria ja toteuttaa sitä, miten säveltäjä on halunnut orkesterin eri kuorojen vuorottelevan ja yhdistyvän.

Mitä vanhempaa musiikkia soitetaan, sitä enemmän jää tulkinnanvaraa. Barokin aikaisiin nuotteihin ei ole merkitty puoliakaan asioista, joten on tunnettava esityskäytäntöjä. Poikkihistoriallinen hahmottaminen ja säveltäjän elämän tunteminen antavat rikkautta omaan tulkintaan.

Kapellimestarin tielle minua kannusti koulu. Silloisessa Suomalaisessa yhteiskoulussa kannustettiin muusikon uralle. Innostuin pasuunasta, josta tuli pääsoittimeni. Soitin koulun orkesterissa, halusin kirjoittaa sille musiikkia ja myös johtaminen alkoi kiinnostaa. Kun Okko Kamu voitti Herbert von Karajan -kapellimestarikilpailun, se inspiroi valtavasti.

Atso Almila nauttii opettamisesta. Hän korostaa, että suurin osa opettamisesta on kuuntelemista. Tässä juttukumppanina konserttimestari Lina Leikola.

Sibelius-Akatemiassa pääsin Jorma Panulan orkesterinjohtoluokalle. Hakemuksia tuli siihen aikaan paljon nykyistä vähemmän. Tosin ei se taso tainnut silti huono olla, valittiinhan minun jälkeeni esimerkiksi Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste ja Esa-Pekka Salonen.

Sinfoniaorkesterin esityksessä pisin työvaihe on suunnittelu. Kapellimestari perehtyy, suunnittelee ja opettelee partituuria kuukausia ennen esitystä. Suomalaiset ammattiorkesterit harjoittelevat yleensä neljä päivää. Neljäntenä on kenraaliharjoitus ja illalla konsertti. Harjoitusten on hyvä edetä loogisesti. Luodaan ensin hahmo ja sitten hiotaan yksityiskohtia. Osaamisen taso on sellainen, että jos virhe toistuu kaksi kertaa, voi olla varma, että nuotti on kirjoitettu väärin.

Sinfonia edellyttää suuren kokonaisuuden hahmottamiskykyä ja hallintaa. Vaativinta on kuitenkin säestäminen – konserttojen säestäminen ja oopperan johtaminen. Kun lavalla on paljon solisteja, kokonaisuuden yhdessä pitäminen on teknisesti hyvin vaativaa.

Kun meille hakee opiskelemaan, teoriat pitää olla tehtynä ja hallussa. On ymmärrettävä partituuria ja hallittava siihen liittyvät tekniset asiat, oltava perehtynyt sinfoniseen kirjallisuuteen, sivistynyt säveltäjien suhteen sekä pystyttävä kirjoittamaan kuulemansa nuotit muistiin. Valitut hakijat testataan orkesterin kanssa – miten osaa tukea ja auttaa, millä keinoilla koettaa järjestää asioita.

Ensimmäinen orkesterini oli Polyteknikkojen orkesteri. Kaikkien ammattilaisten kannattaisi tehdä töitä amatöörien kanssa. Soittajat ovat kovan tason osaajia, jotka tahtovat, että näytä meille ja huuda meille. Se on huiman hauskaa ja hienoa. Ja jos johtaja luulee itsestään liikaa, amatöörit äänestävät jaloillaan. Se opettaa vuorovaikutustaitoja.

Orkesterin johtaminen on pitkä jatkumo. Olen siinä uran vaiheessa, että enemmänkin jaan tietoa kuin haen tilaisuuksia. Töitä on enemmän kuin ehtii tehdä. Pidän myös tärkeänä, että saan rentoutua ilman huonoa omatuntoa.

Hienointa kapellimestarin työssä on dialogi, mahdollistaminen – sellaisen toimintaympäristön luominen, jossa asioita voi tapahtua. Ärsyttävintä ja rasittavinta on sellainen oman egon nostaminen. ”Auta, älä häiritse”, sanoo Jorma Panula, ja se on viisaasti sanottu.