Ilman työeläkkeitä selvittiin, miten taidettiin

Jo 1700-luvulla säädettiin elatusvelvollisuus, jonka mukaan työnantajan täytyi huolehtia palveluksessa parhaat vuotensa uhranneen työläisen toimeentulosta, mikäli tämä ei enää kyennyt työntekoon. Vanhenemisen takia ei saanut irtisanoa. Perheetöntä työläisvanhusta ei voinut liioin komentaa vaivaistaloon tai kerjuulle, vaan isännän oli huolehdittava ikääntyneestä työntekijästään tämän kuolemaan asti. Vanhuus ei toki monille koskaan edes koittanut – vastasyntyneen eliniänodote nousi yli 60 vuoteen vasta 1950-luvulla.

Konesiivooja tauolla Verkatehtaalla vuonna 1958.

Jokainen työläinen ei ollut oikeutettu elatukseen, vaan elatusvelvollisuus koski vain yli 20 vuotta samaa työnantajaa palvelleita. Työpaikan vaihtaminen tai menettäminen veivät turvan vanhuudenpäiviltä. Elatusvelvollisuus tarkoittikin työläisen kannalta yleensä työntekoa, ei eläkepäiviä. Työelämä ei kuulunut vain terveisiin aikuisvuosiin: se yhdisti niin lapsia kuin vanhuksiakin.

Työkyvyn heikentyessä tehtaissa keksittiin uusia, vähemmän vaativia töitä vanheneville työläisille. Esimerkiksi koneiden puhdistaminen ja tehdastilojen lakaiseminen jäivät usein ikääntyneiden työläisten tehtäväksi. Siivoamisesta sai pientä palkkaa, jolla pysyi leivän syrjässä kiinni. Joskus vanhustyöläiset pääsivät ikääntyessään myös kevyempiin töihin, esimerkiksi vahdeiksi tai näennäistöitä puuhaamaan. Vaikka vanhusten palkat olivat tavallisesti pikkuruisia, heidän ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa pois tehtaan asunnosta.

Vanhempi mies ja nainen talkootöissä pellolla vuonna 1942.

Työväen omilla apukassoilla ja säästämisellä pyrittiin parantamaan vanhuudenturvaa, mutta laihoin tuloksin. Kansaneläkkeistä säädettiin jo 1930-luvulla, mutta vasta seuraavilla vuosikymmenillä etuudet laajenivat koskemaan kaikkia yli 65-vuotiaita ja työkyvyttömiä. Niiden taso oli kuitenkin niin matala, etteivät ne toimeentuloa turvanneet.

Enemmistö kaupunkien kansaneläkettä saavista työläisvanhuksista yritti tehdä töitä kuntonsa mukaan. Vasta työeläkelaki vuodelta 1962 oli vanhuuden kannalta suuri parannus: eläkettä ei enää sidottu yhteen työnantajaan, ja sen taso nousi. Näin työpaikoilta katosivat työnteolla kituuttavat köyhät vanhukset. Töistä lähdettiin eläkkeelle eikä hautaan.

Vesilahden sentraalisantra eli puhelinkeskuksen hoitaja töissä jouluna 1938.