Elokuva taidemuotona on aina ollut teknisen kehityksen kärkeä. Jo ensimmäisissä filmeissä kikkailtiin niin valotuksilla, leikkauksilla kuin trikkikuvauksilla. 1950-luvulla keksittiin 3D-tekniikka ja leveät kuvaformaatit. Nyttemmin perinteisestä filmistä on siirrytty digitallennukseen ja nopeaan kuvataajuuteen, mutta tarinat ja teemat säilyvät samoina.

Jo mykkäelokuvissa ihminen oli usein tekniikkansa vanki tai jopa uhri (Metropolis 1927). Se avasi ovia, mutta jätti lopulta ihmisen selviytymään yksin sisäisten ristiriitojensa kanssa. Ehkä pisimmällä kamppailumme tekniikan kanssa on vienyt Ranskan Chaplin eli Jacques Tati, jonka elämäntyö on äskettäin julkaistu meilläkin yksissä kansissa (DVD ja Bluray Future Film 2015).

Tatin keskeiset elokuvahahmot, postimies ja monsier Hulot, ovat auttamattoman kömpelöitä kaiken mekaanisen kanssa. Heille polkupyörä ja sateenvarjo edustavat teknisen kehityksen kärkeä. Silti he ovat rakastettavia ja inhimillisempiä kuin tekniikasta lumoutuneet. Etenkin elokuvassa Enoni on toista maata (1958) siskon poika on lumoutuneempi Hulot’sta kuin kotinsa uskomattomista automaattisista toiminnoista. Ensin ihminen, sitten kone.

Tieteiselokuvan saralla tekniikka on usein pääosassa. Niinpä näyttävät uudet elokuvat, kuten Christopher Nolanin Interstellar (2014), ovat pinnalta upeita ja juoneltaan monimutkaisia, mutta peittävät helposti ihmisen alleen. Pienemmissä produktioissa, kuten Automata (2014) ja Congress (2013), asetelma on mielenkiintoisempi. Ensin mainitussa tekniikka erkaantuu ihmisestä ja luo oman elämänsä; jälkimmäisessä ihmiset pakenevat todellisuutta lopullisesti keinotodellisuuteen. Inhimillistä elokuvakevättä.