Työpaikka

• 23.11.2018

Ensimmäinen työaikalaki koski leipureita

Jotta aamulla olisi tarjolla tuoretta leipää, on jonkun noustava aikaisin sitä leipomaan. Leipomoissa on aina tehty töitä öisin.

Suomen teollisuuden alkuaikoina 1800-luvulla työväki asui usein tehtaiden omistamissa asunnoissa. Usein käytössä oli vain huone ja yhteiskeittiö, ja oman leivän leipominen oli hankalaa. Leipien tekemiseen ei ollut myöskään aikaa, koska työpäivät olivat pitkiä. Samaan aikaan halpa tuontivehnä alensi leivän hintaa, joten työläiselläkin oli varaa ostoleipään. Kysyntä kasvoi erityisesti kaupungeissa, joihin perustettiin paljon pieniä leipomoita. Niissä oli yleensä vain muutama työntekijä, ja työtä tehtiin käsin.

Leipää myytiin toreilla ja kauppahalleissa jo aamuvarhain, ennen kuin tehtaiden työväki meni töihinsä. Leipureille tämä tarkoitti työskentelyä yöaikaan. Leipurit tekivät pitkiä päiviä: 1900-luvun alussa tehtyjen työaikatutkimusten mukaan heidän työaikansa oli ammattialojen vertailussa kaikkein pisin. Kun päivittäinen työaika suomalaisilla työpaikoilla siihen aikaan oli yleisesti noin kymmenen tuntia, leipomoissa uurastettiin 12–16 tuntia.

Työn touhussa osuusliike Onnin leipomossa Lappeenrannassa 1930-luvulla.

Työn touhussa osuusliike Onnin leipomossa Lappeenrannassa 1930-luvulla.

Helsinkiläiset leipurit vastustivat yötyön teettämistä jo 1800-luvun lopulla. He katsoivat, että yötyö heikensi terveyttä ja esti perheen perustamisen. Työnantajat taas väittivät yötyöstä luopumisen johtavan juoppouteen ja siveettömyyteen, kun työntekijät eivät olisi yöaikaan heidän valvonnassaan. Leipurit menivät lakkoon yötyötä vastaan vuonna 1899. Työtaistelu päättyi heidän osaltaan huonosti; osa menetti työpaikkansa, osa hakeutui muualle töihin. Työaika säilyi ennallaan.

Yötyö leipomoissa nousi muutama vuosi myöhemmin myös Suomen ensimmäisen eduskunnan asialistalle. Kysymys leipureiden työajoista liittyi myös työväenliikkeen keskeiseen vaatimukseen kahdeksan tunnin työajasta. Ajatuksena oli taata jokaiselle mahdollisuus kehittää itseään työajan ulkopuolella. Työajan rajoituksia vastustaneen oikeiston edustajien mielestä taas aikuisten työaikaan puuttuminen oli yksilönvapauden kohtuutonta rajoittamista.

Elannon leipomo Helsingissä 1920-luvulla. Vaikka suurin osa Helsingin leipomoista oli pieniä ja työt tehtiin käsin, suurimmat leipomot olivat jo 1900-luvun alussa koneistettuja.

Elannon leipomo Helsingissä 1920-luvulla. Vaikka suurin osa Helsingin leipomoista oli pieniä ja työt tehtiin käsin, suurimmat leipomot olivat jo 1900-luvun alussa koneistettuja.

Vuonna 1909 voimaan tullut leipurilaki oli ensimmäinen aikuisten työaikaa koskenut laki Suomessa. Sen nojalla kiellettiin yötyöt leipomoissa, työn tekeminen oli sallittua vain kello 6–21 välisenä aikana. Käytännössä lakia rikottiin kuitenkin yleisesti: esimerkiksi valmistelevia töitä voitiin tehdä myös öisin, eikä niihin sisältyviä työvaiheita määritelty missään. Ammattientarkastajatkaan eivät kulkeneet yöaikaan.

Leipomoiden työaikaa koskeva laki uudistettiin vuonna 1940. Yötyöhön suhtauduttiin aiempaa tiukemmin, ja siitä määrättiin maksettavaksi tuplapalkka. Ajan myötä leipomoiden koneellistuttua ja vuorotyön yleistyttyä yötyöstä kaksinkertaisine palkkoineen tuli tärkeä ansiotason nostaja. Siitä muodostuikin saavutettu etu, josta ei haluttu enää luopua.

 Työn koneellistuminen ja uudentyyppiset uunit muuttivat leipomotyötä. Voiman leipomon leipäuuni 1970-luvun Tampereella.

Työn koneellistuminen ja uudentyyppiset uunit muuttivat leipomotyötä. Voiman leipomon leipäuuni 1970-luvun Tampereella.

Yksi vastaus artikkeliin “Ensimmäinen työaikalaki koski leipureita”

  1. Atro Niiniluoto sanoo:

    Lehti tulee työpaikalleni. Tuo oli paras juttu, koska historia on aina kiinnostanut.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.