Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Varastotyöntekijät ovat lähes näkymätön, mutta elintärkeä ammattiryhmä. Työ varastossa oli pitkään kuluttavaa ja vaarallista.
Suomen teollistumisen alkuaikoina, 1800-luvun lopulla, raskasta varasto- ja lastaustyötä oli tarjolla runsaasti. Vaikka toimiva logistiikka oli teollisen toiminnan kannalta välttämätöntä, ei tuiki tarpeellisia varastotyöntekijöitä juuri arvostettu. Usein varastoissa työskentelivät sekatyöläiset, jotka eivät muodostaneet selkeää ammattikuntaa. Varastotyö oli monille portti vaativampiin ammattitehtäviin.
Yksipuolista varastotyötä tehtiin pitkissä vuoroissa ja usein pelkästään lihasvoimin. Tavaran varastoinnin ja siirtelyn lisäksi työnkuvaan kuului kuljetusvälineiden lastaamista. Lyhytkin aika varastolla tai kuormauspaikalla saattoi olla kohtalokas, sillä työtapaturmat olivat yleisiä. Vuosina 1912–1914 pelkästään erilaisissa lastaus- ja lossaustehtävissä sattui keskimäärin 70,8 tapaturmaa tuhatta vuosityöntekijää kohden. Ainoastaan kiviteollisuuden työntekijät olivat vielä alttiimpia tapaturmille.
Vihtori Rannikko toimeliaana OTK:n Katajanokan varastolla 1950-luvulla.
Rasittuneet selät ja kuluneet nivelet olivat 1900-luvun alkupuoliskon varastotyöntekijöiden ammattitauteja. Onnekkaimmat selvisivät pienin vaurioin.
Vuonna 1889 voimaan tullut työturvallisuussäädös ei juuri vaikuttanut varastotyöläisten oloihin. Pakollinen tapaturmavakuutuslaki vuodelta 1898 koski sekin vain teollisuuden ammattitaitoisimpia työntekijöitä. Vasta 1920- ja 1930-luvuilla käynnistynyt työsuojelutoiminta kiinnitti huomiota onnettomuuksien estämiseen työpaikoilla yleisesti.
Wihuri Oy Aarnion modernin tukkuvaraston käytäviä reunustivat korkeat kuormalavahyllyt 1980-luvulla.
Oleellisesti varastojen työolot paranivat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun ymmärrys työn kuluttavuudesta ja työvälineiden käytettävyydestä kasvoi. Muutoksen taustalla olivat puolalaisen Wojciech Jastrzębowskin 1850-luvulla kehittämät käsitykset tekniikan ja toiminnan sovittamisesta ihmisille sopiviksi. Sotavuosina uutta ergonomiaksi kutsuttua työtiedettä alettiin soveltaa suurvaltojen sotalaitteiden suunnittelussa. Sodan päätyttyä ergonomiasta kiinnostuttiin myös siviilimaailmassa.
OTK:n kahvipaahtimon varastolla työskenteli sodan jälkeen myös naisia. Jo 1900-luvun alussa keksitystä pumppukärrystä oli suuri apu raskaiden laatikkopinojen siirtelyssä.
Ergonomiaopit vakiintuivat Suomessakin 1960-luvulta lähtien. Varastotyössä se näkyi muun muassa oikeaoppisina nostotekniikoina, kuormalavastandardeina sekä työtapojen ja varastointikäytäntöjen rationalisointina. Työnantajille ergonomiaan sijoittaminen oli suhteellisen halpa ja tehokas keino tehostaa työn tuottavuutta sekä vähentää sairauspoissaolojen määrää.
Sittemmin myös tekniikan kehitys on tuonut helpotusta raskaaseen varastotyöhön. Fyysisen työn väheneminen ei ole kuitenkaan tehnyt ergonomiasta tarpeetonta. Raskaan raatamisen rinnalle on tullut kehoa rasittava istumatyö.
Keru Oy:n varastossa Helsingissä työskenneltiin lumppupinojen keskellä vuonna 1945. Nykyisiä työturvallisuussäädöksiä varasto ei täyttäisi.
Akvaristi Laura Vuorinen tarkkailee lasin läpi pienehkön hain uintia merimaailma Sea Lifen valtamerialtaassa. Mustaevähai ei voi fyysisesti koskaan pysähtyä, ja myös Vuorinen on työssään lähes jatkuvasti liikkeessä. Ruokintaa, veden laadun seuraamista, altaiden puhdistusta ja vaikkapa vuorovaikutusta jättiläismustekalan kanssa riittää.
Steveco oy on laatinut viisi sääntöä, jotka ovat parantaneet ahtaajien työturvallisuutta. Muidenkin yritysten, alalla kuin alalla, sopii ottaa mallia kaksi vuotta sitten lanseeratuista tiiviistä ohjeista.
Erikoislääkäri Henriikka Ollila on työskennellyt telttoihin pystytetyissä leikkaussaleissa, joihin kuuluvat pommitusten äänet. Auttamisen halu peittoaa pelon, ja siksi Ollila suuntaa töihin konfliktialueille yhä uudestaan.
Liibaan Ali Mohamud on ajanut taksia neljän vuoden ajan. Hän tekee yleensä iltavuoroja, joten talviaikaan hän on liikkeellä miltei pelkästään pimeällä.
