
Metsäkoneenkuljettajan työ on istumatyötä ja työvuorot venyvät 12-tuntisiksi
Modernin metsätyökoneen ohjaamossa on hiljaista ja lämmintä. Ja helteellä puolestaan mukavan viileää. Nykypäivänä haasteena ovatkin pitkät vuorot ja jatkuva istuminen.
Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Mikä on ollut urallasi vaarallisin tilanne?” on se kysymys, joka minulle esitetään lähes jokaisessa pitämässäni yleisötilaisuudessa.
Vastaan ”liikenne” ja huomaan oitis kysyjän ilmeestä sen, ettei vastaus ollut se, mitä hän odotti.
Vastaus on kuitenkin oikea, ja sen vahvistavat paitsi satunnaiset matkailijat myös kaikki ulkomaankomennuksilla pitkään olleet suomalaiset, olivat he sitten rauhanturvaajia, diplomaatteja tai kehitysyhteistyön toimijoita.
Ulkoministeriön tilastojenkin mukaan tavallisin syy suomalaisen kotiin lähettämiselle kuolleena tai loukkaantuneena on juuri liikenne. Kaikki me olemme kuulleet kauhutarinoita liikenteestä tai kuinka tietyissä maissa ulkomaalaisen ei ole syytä jäädä onnettomuuspaikalle, jos hän vielä pystyy jatkamaan matkaansa. Osa jutuista on totta, osa rasistista ja paikallisia viranomaisia leimaavaa kaupunkilegendaa. Tilanteeseen voi kuitenkin varautua pitämällä vakuutukset kunnossa, perehtymällä kyseessä olevan maan tapoihin ja tekemällä ulkoministeriölle matkustusilmoituksen.
Pienistä kolareista ja kahdesta malariasta selviytyneenä koputan puuta ja totean, että minulle olisi voinut käydä huonomminkin ottaen huomioon kaikki matkat niin kutsutuissa vaikeissa maissa.
Filippiinien Mindanaolla kolmatta vuotta työskentelevä poikani toipuu parhaillaan dengue-kuumeesta. Se on myös turistien kannalta harmittava tauti, koska sitä levittävä hyttynen liikkuu päiväsaikaan ja nykyisin myös Kaakkois- ja Etelä-Aasian suurkaupungeissa. Tautiin ei ole rokotetta, mutta nopea oireiden tunnistaminen ja hoitoon hakeutuminen pelastavat yleensä pahimmalta.
Omiin kokemuksiini verrattuna maailmalla tekevät todella riskialtista työtä muun muassa ne suomalaiset lääkärit ja terveydenhoitajat, jotka viettävät pitkiäkin aikoja kirjaimellisesti katastrofaalisissa olosuhteissa, kuten Länsi-Afrikan ebola-alueella.
Aikamme suuri ongelma on se, millaisen riskin humanitaarista työtä tekevät puolueettomat järjestöt ottavat levottomilla alueilla, oli kysymys sitten sotarikoksen kohteeksi joutuneesta Kunduzin sairaalasta Afganistanissa tai panttivangeiksi joutuneista rauhanturvaajista. YK:n tai Punaisen Ristin liput eivät enää saa osakseen entistä kunnioitusta, ja niistä on tullut jopa kohteita. Se saa monen potentiaalisen hyväntekijän miettimään, kannattaako maailmalle enää värväytyä. Sanoisin kaikesta huolimatta, että kyllä kannattaa.
Alussa esitettyyn kysymykseen palatakseni voin valittaen todeta, että kansainvälinen lehdistökortti tai ”Press”-lätkä ei sekään enää takaa riskivapaata työrauhaa.
Ystäviäni on kuollut luoteihin Vietnamissa, El Salvadorissa ja Kairossa, ja omalle kohdalleni on sattunut joitakin läheltä piti-tilanteita, joista kerron Reissukirjassa (WSOY 2014). On myös alueita, kuten terroristien hallussa pitämä osa Pohjois-Syyriaa, jonne en enää halua palata, koska riski joutua panttivangiksi ja mestatuksi on siellä niin ilmeinen.
Konfliktialueilla toimivat reportterit sanovat usein ottavansa ”harkittuja riskejä” tai sitten he vetoavat kokemukseensa. Ennen oli paremmin. Tänään kokemuskaan ei auta siellä, missä terrorismi ja rikollisuus ovat osa aseellista konfliktia.
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija, joka toimii nykyisin Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina.
Modernin metsätyökoneen ohjaamossa on hiljaista ja lämmintä. Ja helteellä puolestaan mukavan viileää. Nykypäivänä haasteena ovatkin pitkät vuorot ja jatkuva istuminen.
Etätyössä tarvitaan uudenlaista sosiaalista älykkyyttä, kun tunnetilatkin pitäisi aistia verkon kautta. Työyhteisössä jokainen on vastuussa viestinnän tehosta ja kommunikoinnin sujuvuudesta.
Kalakauppias Max Grönholm ei suostu nimeämään lempikalaansa, sillä ei ole olemassa kalaa, josta hän ei hyvin valmistettuna pitäisi. Lempivedeneläviään Maxin Kala on myynyt vuodesta 2016 Espoon Kauklahdessa. Max perusti kaupan vanhaan puutaloon kiemuraisen kylätien varrelle, ja siitä asti kauppa on käynyt. Jopa niin hyvin, että viime vuonna myymälä siirtyi isompiin tiloihin Kauklahden Lasihyttiin. Intohimo tuoreeseen
Maailmanlaajuinen koronavirus yllätti yhteiskunnan ja liike-elämän maaliskuussa. Pahiten osumaa otti ravintola- ja matkailuala. Ravintoloitsija Henri Alén tiesi, että kriisijohtamisessa tärkeintä on viestiä selkeästi. Vain näin voi selvitä kriisistä mahdollisimman vähin vaurioin – jos siitä on mahdollista selvitä.