Näkökyvyn heikkeneminen ei estä työntekoa

Kristiina Helin-Kesäläinen myi pitkään pyörittämänsä kauneushoitola-kemikalion juuri 90-luvun laman alla. – Olin kolme vuotta kotona lasten kanssa ja ajattelin tarvitsevani uudet silmälasit, kun ulkoa tullessa kesti jonkin aikaa, ennen kuin näin portaat. Menin silmälääkäriin, ja hän sanoi, että autolla ajaminen loppuu nyt, olet näkövammainen.

Diagnoosi oli valtava järkytys. Silmänpohjan rappeuma RP on yleensä iän myötä kehittyvä sairaus. Joskus siihen sairastuvat nuoremmatkin.

Syksy meni odotellessa kutsua silmäklinikalle ja Näkövammaisten keskusliiton tutkimuksiin. Nuorempi tytär oli vuoden ikäinen.

– En edes oikein ymmärtänyt tilannetta. Näkövammaisten keskusliitossa kysyin, miten saan ruuat kotiin ja sain taksiseteleitä. Jouluna tuijottelin joulukuusta ajatellen, että en sitä enää näkisi.

Elämä mullistui. Helin-Kesäläinen kertoo ajatelleensa, että näön menettäminen on lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

– Eihän se onneksi niin ole. Minulle sanottiin, että pelko kestää kaksi vuotta. Silloin ihmettelin, mutta itse asiassa se piti aika tavalla paikkansa.

Kristiina uskoo, että näkövamma ennaltaehkäisee muistisairauksia, onhan muisti koko ajan niin kovassa käytössä. On muistettava askelmien määrät, tavaroiden paikat, reitit käännöksineen, ihmisten äänet ja paljon paljon muuta.

Elämä uusiksi

Vähitellen hän alkoi ajatella, että yhtä hyvin olisi voinut saada syövän, sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon. Hän alkoi miettiä elämää uusiksi.

– Lähdin uudelleen opiskelemaan. Vaikken ollut koskenutkaan tietokoneisiin, hakeuduin opiskelemaan atk-merkonomiksi. Se oli onnenpotku. Opiskelin myös vähän ohjelmointia ja kouluttauduin näkövammaisten apuvälineohjaajaksi.

Neljänkympin virstanpylväs alkoi lähestyä, Suomessa oli lama ja Helin-Kesäläinen ajatteli, ettei hän saa enää
mistään töitä. Rekrytointimessuilla hän kuitenkin sattui Office Helpin pisteelle, ja siellä esittelijä sanoi, että laita vain CV:si tänne, niin kyllä töitä löytyy. Se piti paikkansa.

– Muutaman keikkatyön tehtyäni huomasin, että pärjään hyvin. Näkökin oli vielä kohtalainen. RP:ni oireilee putkinäkönä. Näkökenttä kapenee, mutta en juurikaan puhunut siitä.

Office Helpin kautta hän päätyi nykyisen työnantajansa, kuljetusyritys DHL Global Forwarding Oy:n, palvelukseen. Talossa vapautui myyntiassistentin paikka, jota Helin-Kesäläinen haki ja sai paikan.

Toimiva tehtäväkierto

Kesälomalta palatessaan Helin-Kesäläinen tajusi bussipysäkillä, ettei saa selvää bussin numeroista.

– Näköni romahti parissa viikossa. Sain nelikymppisenä kaihin, jota yleensä potevat ikäihmiset. Kun se leikattiin, maailma kirkastui. Kun palasin sairauslomalta töihin, työnkuva oli muuttunut ja minut siirrettiin puhelinvaihteeseen.

Siellä hän pääsi hyvään tiimiin ja puhelintyö oli erittäin mieluista. Ihmiset soittelivat eri puolilta maailmaa. Näön heikkenemisestä ei ollut haittaa, hän päinvastoin vaistosi entistä herkemmin äänen vivahteita.

Ennen pitkää puhelinvaihde kuitenkin ulkoistettiin ja Helin-Kesäläinen siirrettiin toimistopalveluihin.

– Niissä hommissa olen vieläkin. Alkuun meitä oli kuusi, nyt enää vain minä. Olen selvinnyt kahdeksista yt-neuvotteluista.

Osa-aikatyössä jaksaa

Vaikka työ oli mieluista, huononeva näkö teki viikoista raskaita. Kahden suuren silmäleikkauksen myötä hänelle ehdotettiin osatyökyvyttömyyseläkettä. Päätös ei ollut helppo, mutta viimeisenä mahdollisena päivänä Helin-Kesäläinen päätti jättää hakemuksen.

– Se oli hyvä ratkaisu. Vaikka pidin työstäni, usein alkoi jo perjantaina ahdistaa, etten ehdi maanantaihin mennessä levätä tarpeeksi.

Osa-aikatyö on sopinut hyvin sekä Helin-Kesäläiselle että työnantajalle. Hänen viikoittainen työaikansa on 22,5 tuntia: käytännössä maanantaista keskiviikkoon, loppuviikko on vapaata.

– Minulla on ihana työnantaja ja mieluinen työ, jota voin tehdä omaan tahtiini.

Helin-Kesäläinen arkistoi kaikki DHL:n keikat, pääasiassa skannaamalla. Käytännössä hän arvelee tekevänsä itse asiassa lähes vastaavan määrän töitä kuin täydellä työviikollakin.

Näkövammaisena hän on vähän yksinäinen susi. Vaikka hän on hyvin sosiaalinen, on esimerkiksi suuressa henkilöstöravintolassa käyminen hankalaa. Omat eväät ovat helpompi ratkaisu. Riippumattomuudessa on toisaalta hyvätkin puolensa.

– En kuulu mihinkään kuppikuntiin, en ole millään osastolla eikä minulla ei ole omaa tiimiä. Olen kaikkien ystävä ja kaveri, mutta en kauheasti höpöttele. Kuulen ja vaistoan herkästi niin kireydet kuin ilotkin.

Opaskoira on tavattoman tärkeä Kristiina Helin-Kesäläiselle. Se näyttää hissin napit ja suunnat, opastaa kaupassa oikeille tiskeille ja aistii myös tunnetilat.

Vaivihkaa näkövammainen

Työpaikalla Helin-Kesäläinen on vasta hyvin äskettäin tullut ”kaapista ulos”. Tutulla työpaikalla hän liikkuu sujuvasti ilman keppiä ja koiraa, työmatkat taittuvat taksilla. Koiraa hän ei ole ottanut töihin mukaan, koska niin moni on allerginen.

– Hoidan työni ja ympäristö on tuttu, joten minun ei ole tarvinnut mainostaa näkövammaani. Joku on saattanut pitää minua ylpeänä, kun en ole huomannut tervehtiä.

Apulaitteiden avulla onnistuu niin työ kuin tietokoneen käyttö kotonakin. Luku-tv ja tietokoneen suurennusohjelma helpottavat huonontunutta lukunäköä.

– Niiden avulla pystyn lukemaan lyhyet sähköpostit ja maksamaan laskut nettipankissa. Pitkään en pysty lukemaan, joten luotan siihen, että esimies kyllä kertoo, jos joku viesti on tärkeä. Tarvittaessa pystyn kuuntelemaan viestit.

Helin-Kesäläinen arvostaa erittäin paljon sekä työnantajaansa että esimiestään. Maanantaina on ihanaa lähteä töihin, mutta keskiviikkoon mennessä takki on tyhjä. Kokonaisen viikon tekeminen kävisi liian raskaaksi.

Aktiivista vapaa-aikaa

Helppoa ja ihanaa olisi jäädä sohvannurkkaan kuuntelemaan äänikirjoja ja syömään suklaata, mutta itsestään on pidettävä huolta, muuten ei jaksa.

Helin-Kesäläinen opiskelee torstaisin englantia työväenopistossa ja käy perjantaisin kuntosalilla ja vesijuoksemassa. Hän on opiskellut myös espanjaa ja viroa.

Ulkona liikkumisesta pitää huolta ihastuttava opaskoira, jota työtehtävien lisäksi pitää ulkoiluttaa kunnolla, viidestä kymmeneen kilometriä joka päivä.

– Se on minun liikuttajani.

Näön heikkeneminen on vahvistanut kiinnostusta kieliin.

– Olin kouluaikoina aika surkea kielissä, mutta kun näkö alkoi mennä, aloin ymmärtää englantia paremmin ja kuunnella musiikissakin sanoituksia. Kuulen myös aina ensimmäisenä, milloin bussi tulee. Hajuaistini on herkistynyt ja tuntoaistini on herkkä.

Helin-Kesäläinen on hyvin onnellinen siitä, että nykyisin saa opaskoiran, vaikka ei ole täysin sokea.

Näkövamman myötä monenlaiset tilanteet tuntuvat pelottavilta ja stressaavilta. Mieleen painettavia asioita on valtavasti: kuinka monta porrasta tässä oli, mistä löytyy valonappi, kuinka pitkä välimatka on ovelta kauppaan… Se vie valtavasti energiaa. Opaskoiran kanssa kulkiessa olo on huomattavasti rennompi ja turvallisempi.

– Kun kuljen koiran kanssa, kuulen mitä ihmiset puhuvat ja miten reagoivat.

Vaikka näön menetys on valtava asia, Helin-Kesäläinen on tyytyväinen, että on näinkin hyvässä kunnossa. Hän on onnellinen myös hyvästä parisuhteestaan, josta hän saa voimaa arjessa jaksamiseen.

Eläminen heikkenevän näön kanssa tulee iän myötä helpommaksi.

– On ihan eri asia ajatella 36-vuotiaana, etten kohta näe kenties mitään ja joudun eläkkeelle.

Kristiina Helin-Kesäläinen toteaakin, että silmälääkäri mittaa ja testaa, miten hyvin hän näkee. Kukaan ei kuitenkaan pysty mittaamaan sitä, kuinka kauniisti hän näkee. Sitä valmiutta hän haluaa pitää yllä ja vahvana: kykyä nähdä kauniisti.