Niin kutsuttu studiokausi elokuvanteossa kesti 1950-luvun lopulle asti. Uuden aallon elokuva 1960-luvulla toi kamerat aidoille tapahtumapaikoille ja tien päälle.

Alan klassikossa Viimeiseen hengenvetoon (1960) pyöritään pitkin Pariisin katuja. Elokuvan kuvaus KAVI:n sivuilla sopii hyvin nykyiseen työelämän kiihkoon: ”Kaikkien näiden tunteiden paineessa ei ole ihme, että on kuljettava nopeasti, aina nopeammin, filmattava niin kuin jokainen kuva olisi viimeinen, pantava kaikki jokaiseen kuvaan, sanottava kaikki joka sekunti.”

Kuvaus sopii hyvin nykyiseen liikkuvaan työhön, jossa ei ole aikaan ja paikkaan sidottua tehtävää, jota voi jatkaa hyvissä mielin seuraavana aamuna.

Road Movie -elokuvissa ajelehditaan yleensä paikasta toiseen työtä tekemättä. Liikkeessä työn puolesta ovat perinteiset poliisi ja pelastustoimi, taksi- ja rekkakuskit, ruokalähetit, arkeologit, sotilaat ja yhä enenevässä määrin kansainvälistä työtä tekevät asiantuntijat ­konsulteista ja johtajista palkkamurhaajiin. ­Sirkus on vielä Suomessakin liikkeellä ja Disneyn uusintaversiossa Dumbosta (USA 2019) voi eläytyä tämän matkatyön iloihin ja suruihin.

Hyvin erilaista liikkuvaa työtä tekee epäsuhtainen pari Amerikan-italialainen puna­niska ja musta huippupianisti elokuvassa Green Book (2018). Harva meistä joutuu tekemään työtään yhtä kovassa ulkoisessa paineessa.

Eikä ole helppoa hemmotelluilla rock-tähdillä Elton Johnista (Rocketman 2019) kotoiseen Kari Tapioon (Olen suomalainen, syksy 2019). Työ roikkuu mukana 24/7 aivan kuin meillä läppäriemme vangiksi joutuneilla asiantuntijoilla. Meillä valkokaulustyöläisillä sentään on mahdollisuus kulkea kadulla rauhassa tulematta fanien stalkkaamaksi tai piirittämäksi. ­Työrauhaa kaikille.