Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Kuvaaja: Eino Finne (Työväenmuseo Werstaan kuva-arkisto), Ritva Ojalehto ja yksityiskokoelma
Yhteiskunnan alistavat rakenteet jarruttavat naisten mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Feministit ovat halunneet rikkoa nämä kahleet ja vapauttaa naiset rooliodotuksista ja velvollisuuksista.
Kun radikaali feminismi alkoi 1970-luvulla näkyä myös Suomessa, puhuttiin kahleista, jotka on rikottava. Naiset halusivat vapautua ahtaista normeista, jotka he yhdessä oppivat tunnistamaan ja tiedostamaan. Perhettä koskevia asioita ajateltiin uusiksi. Saatettiin ajatella, että lapsi kahlitsee naista. Äitiys ja perusperhemalli voitiin kyseenalaistaa. Feministit halusivat tehdä työtä, vaikuttaa yhteiskunnassa ja harrastaa: perhe ei saanut olla esteenä muulle elämälle.
Kodin ulkopuolisen työn ja perheen yhteensovittaminen on aina ollut mutkikas yhtälö. Aviovaimot olivat miestensä holhouksen alaisia vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi avioliittolaki teki puolisoista yhdenvertaiset ja kumpikin sai omistaa oman omaisuutensa.
Silti vaimon alueeksi perheen elättämisessä nähtiin yleisesti kotitaloustyö ja lastenkasvatus. Näin ajattelivat myös monet naisasianaiset, jotka varasivat esimerkiksi poliittisen toiminnan itselleen ja halusivat tehdä työläis- ja maalaisnaisista perheenäitejä. Työssäkäynti päättyikin tavallisesti naisen avioituessa – joko omasta tai työnantajan päätöksestä.
Naisten palkkatyöt kuitenkin yleistyivät sotavuosien ja niitä seuranneen työvoimapulan myötä. Naisille maksettiin samasta työstä alempaa palkkaa, ja työelämä tuntui monin tavoin epäreilulta. Yhdistys 9 alkoikin 1960-luvun lopulla uudella tavalla kyseenalaistaa sukupuolirooleja. Tämä tarkoitti myös isän roolin muuttamista ja kotitöiden tasaisempaa jakamista.
Isät alkoivat 1970-luvulla osallistua enemmän lastensa hoitamiseen.
Naisjärjestöt kannustivat 1970-luvulla isiä mukaan synnytyksiin ja lastenhoitoon. Puhuttiin myös perhedemokratiasta, jonka perustana pidettiin molempien puolisoiden taloudellista riippumattomuutta: naisella oli oltava oikeus koulutukseen ja työhön.
Lasten päivähoidon puuttuminen oli pitkään suurin este äitien elämälle kodin ulkopuolella. Vasta vuonna 1973 kunnat velvoitettiin järjestämään päivähoitoa, ja naisten työssäkäynti alkoi helpottua.
Koko perhe huomioitiin paremmin, kun äitiyslomaetuuksista kehitettiin 1970-luvulla vanhempainlomajärjestelmä. Käytännössä sukupuoliroolit ovat säilyneet naisten työurien kustannuksella: äidit käyttävät yhä suuremman osan vanhempainvapaista, kun isät huhkivat samaan aikaan ylitöitä.
Nuoria feministejä yhteishengen huumassa Pariisin rauhanmarssilla vuonna 1981.
Feministit onnistuivat 1900-luvulla rikkomaan aina yhden kahleen kerrallaan. Vaikka perhe- ja työelämässä tasa-arvo ei vieläkään toteudu, yhteiskunta on kuitenkin muuttunut isoin harppauksin. Tänä päivänä ei tulisi esimerkiksi kuuloonkaan, ettei nainen saisi mennä yksin ravintolaan tai aviopuoliso selviäisi raiskauksesta ilman rangaistusta.
Tunna Milonoff sairastui työuupumukseen intohimotyössään. Nyt hän puhuu asiasta, josta ei hänen mielestään voi enää vaieta. Luovuus on taas palannut televisio-ohjaaja Tuomas ”Tunna” Milonoffin elämään. – Luova prosessi on ihaninta työssäni, hän sanoo. Milonoff on viime aikoina antanut kasvot työuupumukselle – hän on kirjoittanut aiheesta kirjan Liekki ja kertonut julkisesti siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun
Sosiaalinen resilienssi syntyy arjen pienistä teoista: huomenta-sanasta, kiitoksesta ja siitä, että kukaan ei jää työyhteisössä yksin. Sosiaalinen resilienssi tarkoittaa kykyä selvitä hankalissakin tilanteissa yhdessä, keksiä ratkaisuja porukalla ja rakentaa työyhteisöä, jossa jokainen kokee olevansa osa jotain, kertoo työnohjaaja Krisse Lipponen. Resilienssi näkyy siinä, miten hyvin selviydymme arjen haasteista. Se pohjaa siihen, miten kohtelemme toisiamme ja
Sodankylässä henkilöstö voi hyvin eikä uuvu työssään. Meidän on pystyttävä muokkaamaan tehtäviä ihmisten mukaan, ei toisinpäin, sanoo kunnanjohtaja Jari Rantapelkonen. ”Kun työpaikalla on hyvä henki, kaikki jaksavat paremmin eivätkä kärsi työuupumuksesta. Se on aivan perustavaa laatua oleva asia. Siksi olen erityisen iloinen, että Sodankylä sai tämän vuoden työhyvinvointikyselystä ennätyksellisen myönteiset tulokset työilmapiiristä. Työntekijät ovat kuntamme
Työuupumusta ei ratkaista yksittäisillä tempuilla, vaan pitkäjänteisellä johtamisella, avoimella keskustelukulttuurilla ja sillä, että jokainen kantaa oman vastuunsa, sanoo ISS:n työhyvinvointijohtaja Sari Vainikkala. ISS Palvelut on noin 7 400 työntekijän yritys, joka tarjoaa eri toimialoille palveluita siivouksesta kiinteistönhuoltoon ja ravintolapalveluista turvallisuuteen. – Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat meidän henkilöstöllämme yleisimpiä sairauspoissaolojen aiheuttajia, mutta siitä huolimatta olemme tarttuneet
