On hienoa aloittaa kuusikymppisenä jotain ihan uutta. Entä jos työllisyystilanteen parantamiseksi keskityttäisiinkin pakotteiden ja uhkailuiden sijasta mahdollisuuksien avaamiseen ja monipuolistamiseen?

Henkilö

• 14.02.2018

Uusi työ kirkon kulisseissa

”Ilman suntiota eivät kellot soi, ehtoollisviiniä ei tarjota eikä papin ääni kuulu takapenkkiin”, sanotaan. Menetettyäni pitkäaikaisen työpaikkani sain tilaisuuden opiskella uuden, mielenkiintoisen ammatin aivan kuudenkympin kynnyksellä.

Ihmisiä, tapahtumia, palvelua ja ylläpitoa – siinä suntion työn ydinasiat.

Suntion työ on ylläpitoa, kohtaamista ja palvelua, samaan aikaan hektistä ja rauhallista. Suntio on se, joka huolehtii oikeasta valaistuksesta ja ilmanvaihdosta, avaa ovet, kattaa ehtoollisen ja kirkkokahvit, huolehtii hopeista ja kirkkotekstiileistä, siivoaa niin kirkon, seurakuntasalin kuin vessatkin, tervehtii kirkkoon tulijoita, jakaa virsikirjat ja sytyttää kynttilät.

Ihmisiä, tapahtumia, palvelua ja ylläpitoa – siinä suntion työn ydinasiat.

Työtä vailla tyhjän päällä

Vielä pari vuotta sitten en osannut kuvitellakaan olevani kirkossa töissä. Suhtauduin kirkkoon hajamielisen myönteisesti, kävin joskus messussa ja usein konserteissa, seurasin keskusteluja ja kannanottoja.

Kun työ menee alta, moni asia muuttuu. Työttömyys muuttaa koko omaa mielenmaisemaa, mutta ennen kaikkea se tuo mukanaan häpeän ja arvottomuuden tunteen.

Entisen työpaikkani yt-neuvottelujen tuloksena lopetettiin ennen kaikkea yli viisikymppisten työsuhteita. Se ei ollut yllätys mielenkiintoisella media-alalla, jossa on vuosia ollut mittava ylikoulutustilanne ja alan muutosten myötä lähes jatkuva henkilöstön vähennystarve.

Oma irtisanominen oli silti shokki. Kun kiireinen ja vaativa työ vaihtuu toimettomuudeksi ja tarpeettomuudeksi, sekaisin menee koko elämä. Olen ollut palkkatyössä suurimman osan aikuisikääni, ja olin aina kuvitellut jääväni työstä eläkkeelle. Maaliskuussa 2015 olin työtön.

Oman alan pattitilanne

Ensijärkytyksen jälkeen olin kuitenkin vielä optimistinen ja innokas. Hain mielenkiintoisiin omaa alaani sivuaviin tehtäviin. Eräässä innostavassa tehtävässä pääsinkin aivan loppumetreille. Kolmen haastattelukierroksen jälkeen tehtävän sai kuitenkin siihen kerta kaikkiaan loistavasti sopiva henkilö. Mihinkään muihin hakemiini paikkoihin en saanut edes haastattelukutsua. Aloin tajuta olevani vanha.

Toki ymmärrän tilanteen valitettavan hyvin. Avoimiin tehtäviin tulee kymmeniä, jopa satoja hakemuksia. En todellakaan kadehdi rekrytoijia, jotka etsivät ylisuuresta hakemusmäärästä yhtä omaan organisaatioon sopivaa, innostunutta osaajaa. Siitä huolimatta jokainen torjunta, jokainen noteeraamatta jääminen vie mielen alamaihin ja itsetunnon kuralle.

On myös työlästä ja aikaa vievää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen hyvin kohdennettuja, innostuneita ja vakuuttavia hakemuksia, kun jo etukäteen tietää, että mitä todennäköisimmin hakemusta ei edes lueta. Työttömyyteen liittyvä arvottomuuden tunne tuli turhankin tutuksi.

Työttömyyteen liittyvä arvottomuuden tunne tuli turhankin tutuksi.

En toisaalta edes halunnut viedä paikkaa nuoremmilta. Olen tehnyt paljon töitä nuorten kanssa, ja tiedän miten loistavia ja innostuneita nuoria ammattilaisia alan paikkoihin on tarjolla.

Työn myötä syntyneiden omien ihanien sidosryhmien, asiakkaiden ja muiden kontaktien lähestyminen työnhakijana tuntui itselleni ylitsepääsemättömältä. En missään tapauksessa halunnut asettaa arvostamiani ihmisiä hankalaan asemaan, kun he joutuisivat sanomaan ei.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Juuri tässä vaiheessa läheiset ihmiseni tarvitsivat minua enemmän kuin koskaan. Minulla oli mahdollisuus antaa aikaa, olla tukena, saattaa, hoitaa ja huolehtia.

Täysin toimettomana en onneksi joutunut olemaan. Jo ensimmäisenä työttömyyskeväänä sain yhteydenoton Aivoliitosta. He etsivät vuorotteluvapaan sijaista kahdelle nelikuiselle jaksolle. Sain tehdä kaksi kesää tiedottajan ja toimittajan töitä loistoporukassa innostavassa ja mielenkiintoisessa organisaatiossa tärkeiden asioiden parissa.

Jotain ihan muuta

Kaiken aikaa mietin kuitenkin, että entä jos tekisin jotain ihan muuta.

Elokuisena iltapäivänä toissa kesänä satuin lukemaan näyttelijä Marja Packalénin haastattelun Eeva-lehdestä. Hän kertoi kouluttautuneensa 65-vuotiaana suntioksi Laajasalon opistossa. Olisiko tässä työ, jossa ei olisi ikärasismia?

Menin saman tien opiston sivuille, ja miten ollakaan, haku seuraavalle suntion ammattitutkintoon johtavalle kurssille oli juuri meneillään. Ilmoittauduin pääsykokeeseen.

Opisto toimi nopeasti. Pääsykoe oli torstaina, ja maanantaina sain kirjeen, että minut on hyväksytty opiskelijaksi. Opinnot alkaisivat viikon päästä.

Tuli kiire selvittää asiat TE-toimiston kanssa. Koska opintoni johtaisivat ammattitutkintoon, sain opiskella ansiosidonnaisella päivärahalla. Mieli keveni ja innostus kasvoi entisestään. Pääsisin opiskelemaan ja saisin keskittyä opintoihin täydellä teholla.

Aivoliittokin suhtautui muuttuneeseen tilanteeseen joustavasti, ja sain tehdä jäljellä olevan työajan opintojen ohessa. Olin täysipäiväinen ammattiopiskelija vähän vaille kuusikymppisenä!

Olin täysipäiväinen ammattiopiskelija vähän vaille kuusikymppisenä!

Turvallisuusasioita ja kukkien asettelua

En ollut koskaan ajatellut sen tarkemmin, mitä suntio tekee, mutta mitä enemmän asiaan perehdyin, sitä kutkuttavammalta vaihtoehdolta se tuntui.

Meitä oli kurssilla sekalainen seurakunta sekä naisia että miehiä, nuorin vähän päälle kaksikymppinen, suurin osa eri-ikäisiä, eritaustaisia ammatinvaihtajia. Hyvä ryhmähenki syntyi nopeasti.

Kurssin vetäjänä oli innostava ja valoisa nuori pappi Elina Knuutila ja luennoitsijoina eri alojen erinomaisia osaajia. Opiskelimme puhtaanapitoa, kiinteistönhoitoa, ruoanvalmistusta. Turvallisuutta, av-tekniikkaa, kirkollisia toimituksia. Kukkien asettelua, viheralueiden hoitoa, haudankaivuuta. Etiikkaa, työhyvinvointia ja itsetuntemusta. Keskustelimme, pohdimme, laskimme leikkiä ja välillä pulisimme kuin pahaisin kakaralauma. Opintoja rytmittivät vierailut pääkaupunkiseudun hyvin erilaisiin kirkkoihin sekä käytännön työhön perehdyttävät työharjoittelujaksot.

Tapasimme hienoja ammattilaisia ja tutustuimme hyvin erilaisiin työskentelyolosuhteisiin. Oli mielenkiintoista päästä käymään ”kulisseissa”. Näimme paljon erilaisia luovia ratkaisuja, kirkkoja kun ei välttämättä ole suunniteltu suntion töiden kannalta käteviksi.

Suurten tapahtumien taustalla

Mitä enemmän opiskelimme, sitä mielekkäämmältä tämä huonosti palkattu homma alkoi vaikuttaa. Harjoittelupaikan sain Kallion seurakunnasta, ja parempaa tuuria tuskin olisi voinut olla. Kallion kirkko on suuri ja kaunis, se on aina auki ja siellä tapahtuu koko ajan. Suntioilla ei aika käy pitkäksi. Oli myös mukava huomata, että opinnot antoivat erinomaisen pohjan käytännön työhön.

Koko Kallion työyhteisö otti harjoittelijan lämpimästi vastaan ja opettelemista riitti. Jo pelkästään avainnippu on vaikuttavan kokoinen, vaikka nykylukkoja pystytäänkin sarjoittamaan eri tavoin. Yli satavuotiaan kirkon tilojen hahmottaminen vei aikansa. Vihreä sali, seurakuntakoti, virasto, holvi, kappelisali, iltapäiväkerho, kellarivarasto, torni, lämpiö, apsis, kolumbario…

Oli mukava huomata, että opinnot antoivat erinomaisen pohjan käytännön työhön.

Suntion työssä on rauhaa ja kiirettä limittäin ja jopa samaan aikaan. Kulisseissa juostaan, kirkkosalissa liikutaan rauhallisesti. Kaikki, mitä eri ammateissa on oppinut, pääsee käyttöön. Äänentoisto testataan, valaistusta säädetään, ehtoollinen katetaan ja korjataan, kahvia keitetään, ihmisiä kohdataan. Tiskataan, mopataan, vaihdetaan kynttilöitä ja esitellään kirkkoa milloin milläkin kielellä.

Suntio on läsnä ihmisen elämän suurissa hetkissä. Kaste, vihkiminen ja hautaan siunaus saattavat sattua – ja usein sattuvatkin – samalle päivälle ja peräkkäin. Suntio huolehtii siitä, että kaikki on kunnossa siunaustilaisuudessa ja että hautaustoimisto noutaa arkun ajoissa. Hän korjaa katafalkin ja kukkatelineet näkymättömiin, siivoaa hiekat ja karisseet kukat ja siirtää sitten kastemaljan paikalleen. Kirkon tunnelma muuttuu täysin. Joskus päivän täydentää vielä vihkiminen. Yhden työpäivän töihin mahtuvat ihmisen elämän suuret käännekohdat.

Tarvittaessa töihin

Seurakunta työyhteisönä on yllättänyt minut myönteisesti. Pettymys sen sijaan on ollut suntioiden työtilanne.

Töitä ei kurssillemme ollut tarjolla odotusten mukaisesti. Moni meistä tekeekin töitä tarvittaessa töihin tulevana ”tuntisuntiona” nollatuntisopimuksella, niin minäkin. Valmistuttuani sain tuntitöitä harjoittelupaikastani Kallion seurakunnasta. Vaikka en vakipaikkaa saanutkaan, teen mieluisaa työtä hyvässä työyhteisössä, joka ottaa meidät tuntilaiset ihan yhtä lämpimästi vastaan kuin ”vakkaritkin”.

Yksi vastaus artikkeliin “Uusi työ kirkon kulisseissa”

  1. Pirkko Sassi sanoo:

    Kiitos Virve. Erinomainen kolumni, mutta sinähän oletkin tunnettu sujuvasta tekstistä. Hienoa, että näet tuon työn niin monipuolisena ja koko elämän kirjon kattavana. Kirkkorakennukset ovat vaikuttavia työympäristöjä. Toivon kaikkea hyvää työhösi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.