Näin ennen – Työniloa!

Suomalainen työelämä on muuttunut vuosikymmenien aikana valtavasti. Silti on joitakin kestoteemoja, jotka nousevat aina uudelleen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yksi niistä on työnilo, jonka tärkeyttä on haluttu korostaa useana eri aikana.

Vanhojen sanomalehtien sivuilta pystyy kurkistamaan menneiden vuosikymmenten keskusteluihin. Työnilosta kirjoiteltiin jo 1800-luvun lopulla, mutta arvoonsa aihe nousi uudella vuosisadalla. Tuolloin työnilo oli ennen kaikkea jalo tunne. Se nähtiin hyveenä, jota työntekijän tuli noudattaa aikakauden muiden hyveiden rinnalla.

Lapinniemen puuvillatehtaan kutojat hassuttelivat valokuvaajalle vuonna 1924.

Työn luonne oli muuttunut teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Tehdastyö oli tyystin toisenlaista kuin maanviljely ja muut perinteiset askareet, joihin oli aikojen saatossa totuttu. Työpäivät pysyivät pitkinä, mutta niitä ei tehtaassa ohjannut samalla tapaa vuodenajanvaihtelut tai oma kyläyhteisö. Kaupungissa työnteko myös tuntui monin tavoin raskaammalta.

Sanomalehdet kirjoittivat työnilosta eniten 1930-luvulla, jolloin siitä tuli kaikkien yhteinen asia.

Vuosisadan alun polttavat kysymykset liittyivät pitkiin työpäiviin, tehdastyön vaaroihin ja työläisten huonoon asemaan. Itsenäistymisen aikoihin Suomessa siirryttiin kahdeksantuntiseen työpäivään ja työntekijöiden oikeuksiin saatiin muitakin parannuksia. Sisällissodan jälkeen tarvittiin myös uudenlaista puhetapaa työstä ja oivallettiin, miten tyytyväinen työntekijä saa enemmän aikaan.

Sanomalehdet kirjoittivat työnilosta eniten 1930-luvulla, jolloin siitä tuli kaikkien yhteinen asia. Sitä oli hyvä kokea niin lapsen kuin aikuisen mitä erinäisimmissä askareissa ja työtehtävissä. Iloinen työtä tekevä ihminen oli yhteiskunnallinen ihanne. Työniloa ei kuitenkaan asetettu työntekijän omalle vastuulle, kuten ehkä tämän päivän yksilöllisessä kulttuurissa tehdään. Sotienvälisenä aikana työnantajan velvollisuutena oli luoda olosuhteet työnilon kokemiselle.

Talonpoika nähtiin vapaana tekemään työnsä, kuinka tahtoo.

Erityisen hyvät edellytykset työnilon kokemiselle oli silloin, kun työn jälki näkyi. Tehty työ kiitti tekijäänsä. Työntekijöitä kehotettiin asettamaan itselleen tavoitteita ja hahmottamaan työnsä osana suurempaa kokonaisuutta. Toisteinen työ ei tuntunut koskaan loppuvan, mutta yksilökin saattoi kokea työniloa, jos näki itsensä merkityksellisenä osana isoa tehdasta.

Heinätöissä syntyi usein työkilpailuja, joissa kannustettiin nopeimpia niitto­miehiä. Viikatetta teroitetaan Karja­lohjalla vuonna 1938.

Vaikka työniloa saattaa kokea kaikenlaisissa ammateissa, aina jotkut ovat olleet töissään muita etuoikeutetumpia. Sata vuotta sitten erityisesti käsityöläisten ja taiteilijoiden nähtiin kokevan luovaa työniloa. Vanhoissa sanomalehdissä silti yksi ryhmä nousee kaikkien edelle: eniten työnilosta pääsivät nauttimaan maanviljelijät. Talonpoika nähtiin vapaana tekemään työnsä, kuinka tahtoo. Hän koki työniloa viljan kasvaessa silmiensä edessä.

Sata vuotta sitten työnilon nähtiin syntyvän töiden tullessa valmiiksi, työn merkityksen korostuessa tai työyhteisön yhteisissä hetkissä.

Työnilosta puhumiselle yritettiin nostaa kotirintaman tunnelmia vielä sotavuosina, mutta jatkosodan päätyttyä puhetapa päättyi kuin seinään. Jälleenrakennuksen ja sotakorvausten aikana ei ollut sopivaa korostaa työniloa. Työtä kun oli kaikilla liikaakin.

Jos työnilo oli ennen tavoiteltava tunne ja hyvyyden mitta, tänä päivänä se nähdään ennemmin vastalääkkeenä työuupumukselle. Ainainen kiire on kuitenkin pysynyt työnilon suurimpana esteenä. Sata vuotta sitten työnilon nähtiin syntyvän töiden tullessa valmiiksi, työn merkityksen korostuessa tai työyhteisön yhteisissä hetkissä – aivan kuten tänäkin päivänä.