Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Työssä jaksamisesta puhuttiin jo sata vuotta sitten. Keskustelu työntekijöiden henkisestä kuormituksesta on vilkastunut aina työelämän isojen murrosten yhteydessä.
Julkinen työsuojelukeskustelu alkoi Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Teollisuustyö yleistyi, ja työskentely suojaamattomilla koneilla ja ahtaissa tiloissa aiheutti yhä enemmän vakavia onnettomuuksia. Ei siis ole ihme, että alkuvaiheessa työsuojelu keskittyi lähinnä tapaturmien ehkäisemiseen eikä työssä jaksamisesta juuri puhuttu.
Vaikka työperäistä uupumusta on kaiketi esiintynyt aina, siitä huolestuttiin vasta reilut sata vuotta sitten. Esimerkiksi vuonna 1916 Työtilastollinen aikakauslehti suomensi Englannissa havaitun ilmiön “teolliseksi uupumukseksi”. Uupumuksen oli ensimmäisen maailmansodan aikana todettu vaivaavan aseteollisuuden työntekijöitä.
Suomessa kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin vuonna 1917.
Teollinen uupumus ihmetytti aikalaisia, koska sitä ei voinut mitata ruumiillisista tuntemuksista eikä työntekijä välttämättä edes huomannut työkykynsä heikkenemistä. Englantilaiset tutkijat katsoivatkin ilmiön johtuvan hermostollisista syistä. Teollisen uupumuksen ennaltaehkäisyyn ehdotettiin lääkkeeksi ylipitkistä työajoista luopumista. Tarjoamalla työntekijöille lepohetkiä niin työpäivän kuin työviikon lomassa vältyttäisiin myös työkyvyn heikkenemisen kustannuksilta.
Työtilastollisen aikakauslehden kirjoitus kiihdytti Suomessa keskustelua kahdeksan tunnin työajasta. Työpäivän lyhentämisessä pelättiin vaarallista joutilaisuutta, mutta työntekijöiden jaksaminenkin painoi vaakakupissa. Lyhyemmän työpäivän väitettiin lisäävän työtehoa ja siten hyödyttävän myös työnantajia. Suomessa kahdeksan tunnin työaikaan siirryttiin vuonna 1917.
Keskustelu työssä jaksamisesta ja uupumisesta kuitenkin jatkui. Esimerkiksi tohtori Hannes Heikinheimo painotti vuonna 1938, miten jokaisen tulisi saada nähdä työnsä tuloksia ja kokea siitä tyydytystä – mielenkiintoinen työ väsytti vähemmän kuin vastenmielinen. Varsinkin kiireisessä ja vastuullisessa, henkisesti rasittavassa työssä oli myös pidettävä huoli levon riittävyydestä. Jos olosuhteiden pakosta ihmisen täytyi kuitenkin tehdä epämieluisaa työtä, vastapainoksi tarvittiin mieluisia harrastuksia. Erityisen hyviä olivat Heikinheimon mukaan tasaista liikettä sisältävät puuhat, kuten soutu tai neulominen, jotka palauttivat tasaisen rytmin myös sieluun.
Työelämä muuttui rajusti, kun Suomi siirtyi nopealla tahdilla teollisesta yhteiskunnasta palvelu- ja tietoyhteiskuntaan.
Kiinnostus työpsykologiaan lisääntyi ja ammattimaistui 1950-luvulla. Suomen ensimmäiseksi työpsykologian professoriksi nimitettiin Ohto Oksala, joka erotti toisistaan hermostollisen ja sielullisen liikarasituksen. Molemmat olivat pitkäkestoisia uupumistiloja. Hermostollinen liikarasitus oli alkuperältään fyysistä, mutta sielullisessa liikarasituksessa kyse oli esimerkiksi kasautuneiden, keskeneräisten töiden tai henkilökohtaisen elämän kriisien aiheuttamasta kuormituksesta.
Kyse oli siis stressistä, johon syvennyttiin uutena käsitteenä 1970-luvulla. Samaan aikaan työelämä muuttui ja henkiseen työsuojeluun ryhdyttiin muutoinkin kiinnittämään huomiota. Myös johtamisessa työyhteisöjen inhimilliset, sosiaaliset ja kulttuuriset puolet painottuivat. Seuraavan vuosikymmenen keskeiseksi käsitteeksi tulikin jo burn out eli loppuun palaminen.
Työelämä muuttui rajusti, kun Suomi siirtyi nopealla tahdilla teollisesta yhteiskunnasta palvelu- ja tietoyhteiskuntaan. Työ keveni fyysisesti, mutta muuttui samalla henkisesti vaativammaksi ja kuormittavammaksi. Viime vuosina etätyön lisääntyminen on taas vaikeuttanut työn ja vapaa-ajan erottamista entisestään. Työssä jaksamisen terminologia on kehittynyt, mutta työntekijöiden uupumus vaikuttaa varsin pysyvältä.
Työn imu on innostusta, merkityksellisyyttä ja uppoutumista työhön. Se rakentuu työolosuhteista ja omista valinnoista, sanoo Piia Seppälä. Työn imu on myönteinen tunne- ja motivaatiomielentila. Sitä luonnehtivat kokemukset työn merkityksellisyydestä ja innostumisesta. Työnimuinen työntekijä on energinen ja aikaansaava. Hän haluaa panostaa työhönsä ja on sinnikäs ja periksiantamaton hankalissakin työtilanteissa. Työn imussa työntekijä pystyy keskittymään, syventymään ja
Useita työnantajia yhdistävät työpaikat olivat entisaikaan harvinaisia. Yhtiöt tapasivat teettää kaiken omalla väellä.
Työpaikat, joissa on työntekijöitä useilta työnantajilta, ovat yhteisöllisyyden kannalta rikkaita mutta niissä voidaan kokea myös haasteita, toteaa erikoistutkija Janne Kaltiainen.
Ennen digiajan tuomaa etätyön vallankumousta vain harvoilla oli mahdollisuus työskennellä vapaasti oman aikataulunsa mukaan. Taiteilijat, kirjailijat ja tiedemiehet pakenivat jo 1800-luvulla kaupunkien kiirettä maaseudun rauhaan, jossa työ ja luonto soljuivat saumattomasti yhteen.
