Näin ennen: tehdassalien pienet ahertajat

Tehtaissa ahersi 1800-luvulla tuhansia lapsia valmistamassa tulitikkuja, juoksuttamassa lankapuolia kutomakoneille sekä käsittelemässä tukkeja sahoilla. Tehtailijoiden näkökulmasta lapset olivat halpaa työvoimaa aputehtäviin ja perheille he taas toivat kipeästi kaivattuja lisäansioita.

Eniten lapsia työskenteli Tampereella, Suomen teollistumisen keskuksessa. Myös muilla tehdaspaikkakunnilla, kuten Forssassa, Turussa ja Helsingissä keskenkasvuisia suuntasi aamuisin tehtaiden porteille. Suurin työllistäjä oli tekstiiliteollisuus, mutta töitä löytyi myös sahoilta, konepajoilta, tiili-, lasi- ja tulitikkutehtailta. Lisäksi lapset tekivät kotona sellaisia valmistusprosessien vaiheita, joita ei vielä ollut koneistettu. Esimerkiksi tulitikkuaskeja kasattiin monissa köyhissä kodeissa.

Lain edessä alle viisitoistavuotiaat olivat lapsia. Tehtaissa raatavia leikki-ikäisiä ei onneksi esiinny Suomen teollistumisen historiassa toisin kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa, josta lapsityö muiden teollisten keksintöjen mukana tuli. Meillä tehdaslapset olivat nuorimmillaan kymmenvuotiaita, yleensä yli kaksitoistakesäisiä.

Tehtaissa vaanivat tapaturmien lisäksi erilaiset ammattitaudit, jotka olivat kasvuikäisille erityisen vahingollisia.

Lapsityötä pidettiin ennen kaikkea sosiaalityönä ja tehtaiden harjoittamana hyväntekeväisyytenä – palkkapussi kiikutettiin vanhemmille ja käytettiin perheen elämiseen. Työ oli raskasta ja palkka huono, mutta pitkien päivien aikana ehdittiin jopa leikkimään, jos esimiehen silmä vältti.

Tehtaissa vaanivat tapaturmien lisäksi erilaiset ammattitaudit, jotka olivat kasvuikäisille erityisen vahingollisia. Manufaktuuritoimikunnan intendentti Julius Mickwitz raportoi vuonna 1860 huolestuttavista työoloista Porin tulitikkutehtaalla, jossa työskenteli kaksisataa lasta. Näistä muutama oli jo lähetetty sairaalaan kasvojen luustoa tuhoavan fosforinekroosin takia.

Intendentin huomiot kuvaavat hyvin aikalaisten suhtautumista. Hän moitti useita tehtaita laittoman yötyön teettämisestä. Lasten työntekoa ei mitenkään valvottu. Samalla Mickwitz oli vakuuttunut, että tehdastyö vaikutti myönteisesti köyhien lasten siisteyteen, säännöllisyyteen ja valppauteen.

Eniten lapsia oli tehdassaleissa 1860-luvulla. Tämän jälkeen määrä alkoi nopeasti laskea asenneilmapiirin muuttuessa. Tapio-lehdessä arvosteltiin vuonna 1888, miten lasten liiallinen ja aikainen käyttäminen teollisuudessa vähentää myös aikuisten työansiota: ”Muutaman pennin tähden tahdotaan uhrata lasten terveys ja ruumiillinen sekä henkinen kehitys, tehdä lapsesta jonkunlainen kone, joka oppii määrätyn työn suorittamaan, mutta siihen hänen kehityksensä pysähtyykin.”

Myöhemmin lakiin lisättiin vaatimus siitä, että työ ei saanut haitata kansakoulun suorittamista.

Lapsityön kieltäminen eteni hitaasti asetus asetukselta. Ensin kiellettiin yötyö ja vuonna 1879 alettiin vaatia holhoojalta lupaa alle 12-vuotiaan palkkaamiseen. Alle 15-vuotiaiden työaika säädettiin kahdeksaan tuntiin. Työnantaja velvoitettiin huolehtimaan terveydestä sekä valvomaan, että alaikäiset pysyivät jumalanpelossa ja säädyllisyydessä.

Myöhemmin lakiin lisättiin vaatimus siitä, että työ ei saanut haitata kansakoulun suorittamista. Kun aiemmin oli korostettu työnteon kasvattavan lapsia ja pitävän nämä pois pahanteosta, 1800-luvun lopulla alettiin koulunkäynnissä nähdä enemmän arvoa.

Työsuojelulainsäädäntö, kansakoulun yleistyminen ja työn tuottavuusvaatimusten kasvu johtivat tehdaslasten määrän jyrkkään vähenemiseen vuosisadan vaihteeseen mennessä. Kaikille työläislapsille tämä ei kuitenkaan tarkoittanut vapautumista työn ikeestä. Esimerkiksi kaupunkilaislapset ansaitsivat markkoja esimerkiksi kaupustelulla, sanomalehtien jakamisella ja toimimalla lähetteinä.