Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Työelämä avautui entisaikaan nuorille aivan liian varhain. Työlainsäädäntö saikin alkunsa lapsityön rajoittamisesta.
Tehtaissa ahersi 1800-luvulla tuhansia lapsia valmistamassa tulitikkuja, juoksuttamassa lankapuolia kutomakoneille sekä käsittelemässä tukkeja sahoilla. Tehtailijoiden näkökulmasta lapset olivat halpaa työvoimaa aputehtäviin ja perheille he taas toivat kipeästi kaivattuja lisäansioita.
Eniten lapsia työskenteli Tampereella, Suomen teollistumisen keskuksessa. Myös muilla tehdaspaikkakunnilla, kuten Forssassa, Turussa ja Helsingissä keskenkasvuisia suuntasi aamuisin tehtaiden porteille. Suurin työllistäjä oli tekstiiliteollisuus, mutta töitä löytyi myös sahoilta, konepajoilta, tiili-, lasi- ja tulitikkutehtailta. Lisäksi lapset tekivät kotona sellaisia valmistusprosessien vaiheita, joita ei vielä ollut koneistettu. Esimerkiksi tulitikkuaskeja kasattiin monissa köyhissä kodeissa.
Lain edessä alle viisitoistavuotiaat olivat lapsia. Tehtaissa raatavia leikki-ikäisiä ei onneksi esiinny Suomen teollistumisen historiassa toisin kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa, josta lapsityö muiden teollisten keksintöjen mukana tuli. Meillä tehdaslapset olivat nuorimmillaan kymmenvuotiaita, yleensä yli kaksitoistakesäisiä.
Tehtaissa vaanivat tapaturmien lisäksi erilaiset ammattitaudit, jotka olivat kasvuikäisille erityisen vahingollisia.
Lapsityötä pidettiin ennen kaikkea sosiaalityönä ja tehtaiden harjoittamana hyväntekeväisyytenä – palkkapussi kiikutettiin vanhemmille ja käytettiin perheen elämiseen. Työ oli raskasta ja palkka huono, mutta pitkien päivien aikana ehdittiin jopa leikkimään, jos esimiehen silmä vältti.
Tehtaissa vaanivat tapaturmien lisäksi erilaiset ammattitaudit, jotka olivat kasvuikäisille erityisen vahingollisia. Manufaktuuritoimikunnan intendentti Julius Mickwitz raportoi vuonna 1860 huolestuttavista työoloista Porin tulitikkutehtaalla, jossa työskenteli kaksisataa lasta. Näistä muutama oli jo lähetetty sairaalaan kasvojen luustoa tuhoavan fosforinekroosin takia.
Intendentin huomiot kuvaavat hyvin aikalaisten suhtautumista. Hän moitti useita tehtaita laittoman yötyön teettämisestä. Lasten työntekoa ei mitenkään valvottu. Samalla Mickwitz oli vakuuttunut, että tehdastyö vaikutti myönteisesti köyhien lasten siisteyteen, säännöllisyyteen ja valppauteen.
Eniten lapsia oli tehdassaleissa 1860-luvulla. Tämän jälkeen määrä alkoi nopeasti laskea asenneilmapiirin muuttuessa. Tapio-lehdessä arvosteltiin vuonna 1888, miten lasten liiallinen ja aikainen käyttäminen teollisuudessa vähentää myös aikuisten työansiota: ”Muutaman pennin tähden tahdotaan uhrata lasten terveys ja ruumiillinen sekä henkinen kehitys, tehdä lapsesta jonkunlainen kone, joka oppii määrätyn työn suorittamaan, mutta siihen hänen kehityksensä pysähtyykin.”
Myöhemmin lakiin lisättiin vaatimus siitä, että työ ei saanut haitata kansakoulun suorittamista.
Lapsityön kieltäminen eteni hitaasti asetus asetukselta. Ensin kiellettiin yötyö ja vuonna 1879 alettiin vaatia holhoojalta lupaa alle 12-vuotiaan palkkaamiseen. Alle 15-vuotiaiden työaika säädettiin kahdeksaan tuntiin. Työnantaja velvoitettiin huolehtimaan terveydestä sekä valvomaan, että alaikäiset pysyivät jumalanpelossa ja säädyllisyydessä.
Myöhemmin lakiin lisättiin vaatimus siitä, että työ ei saanut haitata kansakoulun suorittamista. Kun aiemmin oli korostettu työnteon kasvattavan lapsia ja pitävän nämä pois pahanteosta, 1800-luvun lopulla alettiin koulunkäynnissä nähdä enemmän arvoa.
Työsuojelulainsäädäntö, kansakoulun yleistyminen ja työn tuottavuusvaatimusten kasvu johtivat tehdaslasten määrän jyrkkään vähenemiseen vuosisadan vaihteeseen mennessä. Kaikille työläislapsille tämä ei kuitenkaan tarkoittanut vapautumista työn ikeestä. Esimerkiksi kaupunkilaislapset ansaitsivat markkoja esimerkiksi kaupustelulla, sanomalehtien jakamisella ja toimimalla lähetteinä.
Työssä jaksamisesta puhuttiin jo sata vuotta sitten. Keskustelu työntekijöiden henkisestä kuormituksesta on vilkastunut aina työelämän isojen murrosten yhteydessä. Julkinen työsuojelukeskustelu alkoi Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Teollisuustyö yleistyi, ja työskentely suojaamattomilla koneilla ja ahtaissa tiloissa aiheutti yhä enemmän vakavia onnettomuuksia. Ei siis ole ihme, että alkuvaiheessa työsuojelu keskittyi lähinnä tapaturmien ehkäisemiseen eikä työssä jaksamisesta juuri puhuttu. Vaikka
Työn imu on innostusta, merkityksellisyyttä ja uppoutumista työhön. Se rakentuu työolosuhteista ja omista valinnoista, sanoo Piia Seppälä. Työn imu on myönteinen tunne- ja motivaatiomielentila. Sitä luonnehtivat kokemukset työn merkityksellisyydestä ja innostumisesta. Työnimuinen työntekijä on energinen ja aikaansaava. Hän haluaa panostaa työhönsä ja on sinnikäs ja periksiantamaton hankalissakin työtilanteissa. Työn imussa työntekijä pystyy keskittymään, syventymään ja
Työpaikat, joissa on työntekijöitä useilta työnantajilta, ovat yhteisöllisyyden kannalta rikkaita mutta niissä voidaan kokea myös haasteita, toteaa erikoistutkija Janne Kaltiainen.
