Näin ennen: Palvelukseen halutaan ahkera, vahva ja kunnollinen

Aikoinaan työ opittiin useimmiten koulun sijasta kokeneempien työtovereiden mallia seuraamalla. Monesti työsuhteet olivat lyhyitä, ja paikkaa tai alaa vaihdettiin säännöllisesti pakon sanelemana tai vaihtelunhalusta. Samalla ammattitaito ja kokemus kasvoivat. Työnantajat tekivät puolestaan palkkauspäätöksensä silmämääräisesti ja ensivaikutelman perusteella.

Työpaikka löytyi yleensä suoraan työmaalta tiedustelemalla. Tehtaan portilla kysäistiin lähimmän mestarin perään ja jos töitä oli tarjolla, oltiin leivän syrjässä pian kiinni. Satamien huudoissa eli aamuisissa työnjakotilaisuuksissa etusijalla olivat vakituiset prikkamiehet. Nimimiehille eli tilapäiselle työvoimalle töitä riitti lastaus- tai purku-urakan koon mukaan. Myös rakennusalalla oli pitkään tavallista, että töitä kysyttiin paikan päältä. Vasta tällä vuosituhannella käyttöön otettujen kulkulupien myötä tämä ei enää onnistu.

Painijamainen ulkonäkö saattoi metalliverstaasta työtä hakevalle olla valttikortti.

Teollisuuden ja rakentamisen tehtävissä peräänkuulutettiin työkokemusta ja ruumiillista kestävyyttä. Muurareiden ja kirvesmiesten kaltaisille ammattilaisille töitä löytyi osaamisen perusteella. Työvälineiden kunto ja työnäyte saatettiin tarkistaa työhön palkattaessa. Sekatyöntekijöiltä odotettiin ahkeruutta, kuuliaisuutta sekä raskaan työn kestämistä. Painijamainen ulkonäkö saattoi metalliverstaasta työtä hakevalle olla valttikortti, kun jopa satakiloisia taakkoja nostettiin käsivoimin ennen nosturien yleistymistä. Vankempitekoisenkin työllistyminen tosin tyssäsi laiskurin maineeseen.

Savotoille tai uittoon työntekijät kävelivät pitkien taipaleiden takaa. Työnjohtajat antoivat töitä mieluiten omille tutuilleen ja arvioivat työkuntoa silmämääräisesti. Huonolta näytti, jos housujen takamuksissa näkyi pihkaa. Sehän viittasi siihen, että pöllin päällä oli istuskeltu. Tuntemattomilta udeltiin perhesuhteista ja kotioloista tavalla, joka tänä päivänä ei tulisi kuuloonkaan.

Myyjät palkattiin mieluusti sukulais- ja tuttavaverkostosta.

Eero Kurikka suositteli vuonna 1916 julkaisemassaan Työnjohto-oppaassa palkkaamaan ensisijaisesti perheellisiä työntekijöitä. Maaseudun työmailla hän varoitti paikkakuntalaisista työntekijöistä. Kauempaa saapuneet olivat ansiohaluisempia ja uutterampia, kun töiden käydessä raskaiksi kylän väki tuppasi löytämään muuta tekemistä. Kurikankin mielestä ulkonäön ja esiintymisen perusteella pystyi arvioimaan luonnetta, kuntoa ja kykyä. Vaikka aina ei miestä voinut takin mukaan arvostella, maailmanrannan kierteleminenkin painoi mieheen leimansa.

Maine painoi vaakakupissa myös palvelu- ja myyntitehtävissä etenkin naisten kohdalla. Piiat ja muut palkolliset oli vanhastaan tavattu pestata ylimalkaisilla suullisilla sopimuksilla, joten hyvä maine toimi luotettavuuden mittarina. Myyjättärien tuli olla siveitä ja hyvätapaisia, esiintymiskykyisiä ja ulkonäöltään miellyttäviä.

Myyjät palkattiin mieluusti sukulais- ja tuttavaverkostosta. Jos sopivaa ei löytynyt, kokeiltiin paikanvälitystoimistoa tai lehti-ilmoituksia. Ne houkuttelivat varsinkin maaseudun nuoria naisia kaupunkeihin. Maalaistyttöjä palkattiin mielellään, sillä vaatimattomiin asuin- ja työoloihin tottuneina heidän arveltiin olevan kaupunkilaisia ahkerampia, nöyrempiä ja turmeltumattomampia. Siveyden korostaminen torppasikin yksinäisten äitien ja raskaana olevien työnhaun jo alkumetreihinsä.