Laskukoneiden vallankumous – teknologian lupaukset ja todellisuus 1900-luvun alun toimistoissa

Ihmistä on aina kiinnostanut laskutehtävien helpottaminen. Laskemista automatisoitiin ensin helmitauluilla ja 1600-luvulla kehiteltiin jo mekaanisia laskimia. Ensimmäiset laskukoneet olivat kuitenkin harvinaisia kuriositeetteja, joita ei juuri hyödynnetty todellisissa työtilanteissa.

Tilanne muuttui 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teollistumisen ja väestönkasvun kasvattama talous, julkinen hallinto ja palvelut tuottivat yhä enemmän laskettavaa ja kirjattavaa. Laskukoneiden tarvitsema teknologia kehittyi yhtä nopeasti kuin koneiden kysyntä. Samoihin aikoihin arkipäiväistyivät myös kirjoituskoneet.

Laskukoneet perustuivat monimutkaisiin hammasrattaistoihin, jotka suorittivat yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut. Kun kammesta käännettiin, rattaisto vaihtoi asentoa ja löi tuloksen kuittirullaan. Hienoimmat mallit pyörivät sähköllä. Kirjanpitäjille oli omat laitteensa ja tilastointiin kehitettiin suuria reikäkorttikoneita. Reikäkorteilla voitiin tehdä jo monimutkaisia laskutoimituksia ja tallettaa data-aineistoja jatkokäyttöä varten.

Laskukoneista käyty keskustelu muistutti monin tavoin tämän päivän tekoälypuhetta.

Suomalaiset konttorit alkoivatkin koneellistua 1900-luvun alkupuolella. Ulkomaisia laskukoneita markkinoitiin lupaamalla, miten ihmiset vihdoin vapautuisivat puuduttavista laskutoimituksista. Jatkuva käsin laskeminen kulutti kohtuuttoman suuren osan konttorityöläisen ajasta ja kuormitti aivokapasiteettia.

Liikemiesten liikelehti Ilmarisessa pohdiskeltiin vuonna 1921, ”kuinka moni onkaan niin sidottu päivittäiseen numerotyöhönsä, että hänellä ei ole tilaisuutta asettaa intelligenssiään ja kekseliäisyyttään liikkeenjohdon käytettäviksi”. Laskukonetta kutsuttiin teräksisiksi aivoiksi tai mekaaniseksi aivokoneistoksi. Se oli ratkaisu, joka vapauttaisi ihmisen aivot luovuudelle. Laskukone säästi selvää rahaa, aikaa ja ennen muuta hermoja.

Laskukoneista käyty keskustelu muistutti monin tavoin tämän päivän tekoälypuhetta. Työn luvattiin tehostuvan ja työpaikkoja katoavan, kun vain kynä ja paperi vaihtuisivat mekaaniseen laskimeen. Ruotsin postisäästöpankin kerrottiin 1920-luvulla vähentäneen virkailijamääräänsä kahdella kolmanneksella. Yhden Odhner-laskukoneen väitettiin korvaavan jopa viisi kynällä ja paperilla varustettua miestä.

Jalot lupaukset toimistojen intelligenssin ja kekseliäisyyden kehittämisestä jäivät sittenkin toteutumatta.

Laskukoneen käytön saattoi oppia nuorempikin konttoriapulainen, mikä myös madalsi koulutusvaatimuksia. Toisaalta markkinoille alkoi ilmaantua laskukoneiden käyttökursseja, ja kohta työpaikkailmoituksissa toivottiin hakijoiden myös osaavan käyttää uusia koneita. Osaamisvaatimukset eivät siis lopulta keventyneet vaan pikemminkin vain muuttivat muotoaan.

Vaikka laskukoneiden luvattiin pienentävän henkilöstökuluja, vuonna 1930 Suomen Konttoristilehti jo arvioi, ettei työpaikoista tai palkkatasosta tarvinnutkaan olla huolissaan. Työläisten teknologiapelkoja kuvailtiin vanhanaikaisiksi ja perättömiksi. Lehden mukaan konttoristeja tarvittaisiinkin tulevaisuudessa enemmän. Terävällä järjellä ja aloitekykyisellä luonteella varustetulle nuorelle olisi luvassa jopa paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aiemmin.

Laskukoneiden lupailtiin vapauttavan työntekijät numerotyöstä, mutta tuskin käsin laskemisesta luopuminen lisäsi tavallisen toimistotyöntekijän mahdollisuuksia käyttää luovuuttaan. Pikemminkin laskukoneiden myötä nykyaikaista konttoria ryhdyttiin kuvaamaan tehdasmaisen nopeaksi ja erehtymättömäksi. Jalot lupaukset toimistojen intelligenssin ja kekseliäisyyden kehittämisestä jäivät sittenkin toteutumatta.