Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
”Olen oppinut äidiltäni paljon. Haluan aina jutella ihmisten kanssa ja halata heitä. Ja juoda kahvit.
Töissä meillä on myös maitorinki: juomme yhdessä piimää ja maitoa.
Asiakaspalvelussa tärkeintä on kohdella kaikkia samalla tavalla. Haluan aina ylittää asiakkaan odotukset. Jos asiakkaalla on vähän huonompi päivä, sanon että mennään kahville, ei mikään ongelma.
Tärkeintä on, että tekee työtä omana itsenään. Se riittää. Mutta jos on huono päivä, sitä ei saa näyttää asiakkaalle.
Joskus jos olen hiljaa kassalla, niin asiakas kysyy, että onko sulla Ossi kaikki hyvin. Ja mä sanon, että on, on – halataan!
Kotimaassani silloisessa Jugoslaviassa työskentelin suutarina isossa tehtaassa. Armeijan käytyäni jouduin Balkanin sotaan vuonna 1992. Viisi vuotta elämästäni meni hukkaan. Onneksi en joutunut tappamaan ketään eikä minua tapettu.
Sodan jälkeen päätimme vaimon kanssa lähteä ulkomaille, pois Bosniasta. Suomi valikoitui paikaksi sattumalta, kun vaimo tökkäsi kynän karttaan. Tulimme Suomeen maaliskuussa 2001. Rupesimme heti opiskelemaan suomen kieltä ja puolen vuoden odottelun jälkeen saimme oleskeluluvat.
Pääsin kurssien ja työharjoittelun kautta töihin Sokoksen Fransmanni-ravintolaan ja sen jälkeen muihinkin ravintoloihin.
Vuonna 2008 aloitin myyjän ammattitutkinnon opinnot Raision aikuisoppilaitoksessa ja sain työharjoittelupaikan Ikeasta. Aloitin logistiikkapuolella mutta siirryin pian ravintolaan asiakaspalvelutyöhön.
Silloin minulla oli vielä toinenkin työ laivalla baarimikkona.
Olen aina tehnyt paljon töitä, mutta nyt kun minulla on jo vähän ikää, haluan säästää aikaa myös tärkeimmille asioille. Niitä ovat terveys, perhe ja ystävät.
Sodan tai muiden ikävien asioiden muistaminen ei tee minua katkeraksi, sillä päällimmäinen tunne on aina kiitollisuus. Mietin sitä, mitä olen saanut, en sitä, mitä olen menettänyt.
Joka aamu sanon, että kiitos Jumala, kun minä heräsin ja olen terve. Sitten keitän kahvit ja istun rauhassa aamupalalla vaimon kanssa. Sen jälkeen lähden töihin pyörällä tai autolla.
Hyvässä työyhteisössä on kiva tehdä työtä yhdessä. Jos työkaveri saa hyvää asiakaspalautetta, iloitsen hänen kanssaan.
Ilman työpaikan sosiaalista elämää olisimme hukassa. Aina kun tulee uusia tai vanhoja työntekijöitä, halaan heitä ja sanon, että tule kahville.
Talven pimeä vaikuttaa minuun nykyään siten, että tunnen vähän enemmän väsymystä. Kotiin tultuani rentoudun saunomalla ja keittämällä kahvia tai teetä.
Puutarhapalstallani viljelen perunaa, sipulia, kurpitsaa, herneitä, papuja ja kukkia. Meillä on vilkas sosiaalinen elämä, joka piristää. Bosnialaisten Kulttuurikeskus Suomessa -yhdistyksen jäseninä on 300 perhettä. Kokoonnumme usein – teemme ruokaa, osallistumme monikulttuurisuustapahtumiin ja juhlimme itsenäispäivää yhdessä.
Totta kai joskus tulee hetkeksi huono olo, mutta se paranee, kun tulen töihin ja keskustelen ihan kenen kanssa vaan. Sydän haluaa puhua ja halata.
Äiti oli samanlainen.
Ennen digiajan tuomaa etätyön vallankumousta vain harvoilla oli mahdollisuus työskennellä vapaasti oman aikataulunsa mukaan. Taiteilijat, kirjailijat ja tiedemiehet pakenivat jo 1800-luvulla kaupunkien kiirettä maaseudun rauhaan, jossa työ ja luonto soljuivat saumattomasti yhteen.
Kun Kinuskikissan eli Sini Visan leivontablogi alkoi kasvattaa suosiotaan, hän oli valinnan äärellä: jatkaako työtä koodarina vai tehdäkö blogista kokopäivätyö? Sydän tuntui olevan blogin puolella.
Uudet työntekijät kokevat usein jäävänsä työyhteisön ulkopuolelle etätöissä. Ratkaisu voi löytyä viestintätapojen ja työkalujen paremmasta hyödyntämisestä – kahvihuoneet on vietävä digitaaliseen ympäristöön.
