Etätyön juuret: Luovuuden vapautta kartanoilta korpimaille

Vuonna 1990 etätyön osuus Suomessa oli arviolta kaksi prosenttia, kun koronakeväänä 2020 etätöissä ahkeroi jopa miljoona suomalaista. Etätyöt eivät olisi tietenkään yleistyneet ilman nopeasti kehittynyttä tietotekniikkaa. Ennen digiloikkaa joustava työskentely etäkonttorista käsin onnistui vain hyvin harvoille.

Siinä missä tehtaiden tai konttorien työntekijät oli määrätty saapumaan päivittäin omalle työpisteelleen, sivistyneistöllä oli paremmat mahdollisuudet vaikuttaa työntekonsa yksityiskohtiin. Henkisen työn ei tarvinnut tapahtua sen kuuluisan sorvin äärellä. Taiteilijat, kirjailijat, tiedemiehet tai vaikkapa arkkitehdit saattoivat viedä työvälineensä paikasta toiseen. Heitä ei edes sitonut työajanseuranta kellokorttikoneineen.

Erillinen maaseutuasunto mahdollisti työn ja perhe-elämän mukavan yhteensovittamisen.

Varsinkin kesäkaudella luovien alojen ammattilaiset tapasivat vetäytyä maaseudun rauhaan huviloille, lepokoteihin tai tutun maanviljelijän kesävieraaksi. Kuvataiteilijaa onnisti, jos hän sai maalata muotokuvat kartanonherrasta perheineen ja samalla majoittua isäntäperheensä vieraskamariin kesäkaudeksi. Varakkaimmat taiteilijat omistivat toki itse kartanonsa.

Erillinen maaseutuasunto mahdollisti työn ja perhe-elämän mukavan yhteensovittamisen. Ellen Thesleffin vuonna 1899 Ruovedelle rakennuttamassa huvilassa yläkerta oli taiteilijan työtila, mutta samalla rakennus toimi perheen kesäasuntona ja koko suvun kestityspaikkana. Työskentely huvilalta käsin tarjosi myös kosketuspinnan maalaisrahvaan elämänmenoon. Taiteilijat pyysivät paikallisia malleiksi ja heidän puuhansa antoivat inspiraatiota.

Ne harvat, joille tällainen vapaus ja joustavuus oli mahdollista, nauttivat tällaisesta työnteosta tietysti täysin rinnoin. Mikä olikaan mukavampaa kuin työskennellä omaan tahtiin riippumatossa tai laiturinnokassa? Töitä toki näissäkin paikoissa tehtiin. Kyse ei ollut lomailemisesta, vaikka luovan ammattilaisen ja konttoristin työ tai työaika tuskin muistuttivat toisiaan.

Syrjäinen mäntymetsä ja jylhät järvenselät innoittivat taiteilijan Kalevala-aiheisia teoksia.

Ennen autoilun yleistymistä kesänviettopaikat olivat käytännössä eristyksissä muusta maailmasta. Akseli Gallen-Kallelan Ruovedelle vuonna 1895 rakennuttama erämaa-ateljee Kalela oli arkkitehtoninen taidonnäyte ja perheen koti, mutta ennen kaikkea työtila ja inspiraation lähde. Syrjäinen mäntymetsä ja jylhät järvenselät innoittivat taiteilijan Kalevala-aiheisia teoksia.

Myös Gallen-Kallelan oppipoika Hugo Simberg vietti kesiään maaseudulla. Hänelle lähityö Helsingissä osoittautui kuitenkin hedelmällisemmäksi. Nouseva nimi sai pääkaupungin taidepiireissä kasvatettua mainettaan, mikä ei olisi etäisestä työpisteestä keskeltä korpea välttämättä onnistunut.

Etäisyys kaupungin sykkeestä ja houkutuksista antoi monelle kaivatun työrauhan.

Vuokrattaviakin kesänviettopaikkoja oli tarjolla runsaasti. Suomen Matkailijayhdistys mainosti vuonna 1938 yli kahtasataa täysihoitolaa, lepokotia ja kylpylää ympäri Suomen. Nämä laitokset tarjosivat vierailleen kesäkaudeksi erilaisia hoitoja ja virkistäytymistä luonnon keskellä. Täysihoito ei ollut ilmaista, eikä tavallisella tallaajalla olisi ollut varaa tällaiseen ylellisyyteen. Etäisyys kaupungin sykkeestä ja houkutuksista antoi monelle kaivatun työrauhan.

Työrauhaa janosi myös Tuntemattoman sotilaan menestyksen myötä vaurastunut kirjailija Väinö Linna. Linna osti Hämeenkyrön Käkisaaresta maatilan vuonna 1955 ja vetäytyi sinne kirjoittamaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Aluksi taloon ei hankittu edes kirjoitustyötä häiritsevää puhelinta. Vaikka Linna kirjoitti säntillisesti päivittäin, tilanhoito vaati kuitenkin oman aikansa ja vaivansa. Linnankaan etätyö ei siis ollut mutkatonta, mutta työnteon itsenäisyys tuntui sen kaiken arvoiselta.