Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Näin ennen: Palvelukseen halutaan ahkera, vahva ja kunnollinen
Kirjoittaja: Anne Lahtinen
Kuvaaja: Työväenmuseo Werstas
Ennen vanhaan töitä sai naamaansa näyttämällä ja rekrytointipäätökset nojasivat tukevasti ennakkoluuloihin.
Aikoinaan työ opittiin useimmiten koulun sijasta kokeneempien työtovereiden mallia seuraamalla. Monesti työsuhteet olivat lyhyitä, ja paikkaa tai alaa vaihdettiin säännöllisesti pakon sanelemana tai vaihtelunhalusta. Samalla ammattitaito ja kokemus kasvoivat. Työnantajat tekivät puolestaan palkkauspäätöksensä silmämääräisesti ja ensivaikutelman perusteella.
Työpaikka löytyi yleensä suoraan työmaalta tiedustelemalla. Tehtaan portilla kysäistiin lähimmän mestarin perään ja jos töitä oli tarjolla, oltiin leivän syrjässä pian kiinni. Satamien huudoissa eli aamuisissa työnjakotilaisuuksissa etusijalla olivat vakituiset prikkamiehet. Nimimiehille eli tilapäiselle työvoimalle töitä riitti lastaus- tai purku-urakan koon mukaan. Myös rakennusalalla oli pitkään tavallista, että töitä kysyttiin paikan päältä. Vasta tällä vuosituhannella käyttöön otettujen kulkulupien myötä tämä ei enää onnistu.
Painijamainen ulkonäkö saattoi metalliverstaasta työtä hakevalle olla valttikortti.
Teollisuuden ja rakentamisen tehtävissä peräänkuulutettiin työkokemusta ja ruumiillista kestävyyttä. Muurareiden ja kirvesmiesten kaltaisille ammattilaisille töitä löytyi osaamisen perusteella. Työvälineiden kunto ja työnäyte saatettiin tarkistaa työhön palkattaessa. Sekatyöntekijöiltä odotettiin ahkeruutta, kuuliaisuutta sekä raskaan työn kestämistä. Painijamainen ulkonäkö saattoi metalliverstaasta työtä hakevalle olla valttikortti, kun jopa satakiloisia taakkoja nostettiin käsivoimin ennen nosturien yleistymistä. Vankempitekoisenkin työllistyminen tosin tyssäsi laiskurin maineeseen.
Savotoille tai uittoon työntekijät kävelivät pitkien taipaleiden takaa. Työnjohtajat antoivat töitä mieluiten omille tutuilleen ja arvioivat työkuntoa silmämääräisesti. Huonolta näytti, jos housujen takamuksissa näkyi pihkaa. Sehän viittasi siihen, että pöllin päällä oli istuskeltu. Tuntemattomilta udeltiin perhesuhteista ja kotioloista tavalla, joka tänä päivänä ei tulisi kuuloonkaan.
Myyjät palkattiin mieluusti sukulais- ja tuttavaverkostosta.
Eero Kurikka suositteli vuonna 1916 julkaisemassaan Työnjohto-oppaassa palkkaamaan ensisijaisesti perheellisiä työntekijöitä. Maaseudun työmailla hän varoitti paikkakuntalaisista työntekijöistä. Kauempaa saapuneet olivat ansiohaluisempia ja uutterampia, kun töiden käydessä raskaiksi kylän väki tuppasi löytämään muuta tekemistä. Kurikankin mielestä ulkonäön ja esiintymisen perusteella pystyi arvioimaan luonnetta, kuntoa ja kykyä. Vaikka aina ei miestä voinut takin mukaan arvostella, maailmanrannan kierteleminenkin painoi mieheen leimansa.
Maine painoi vaakakupissa myös palvelu- ja myyntitehtävissä etenkin naisten kohdalla. Piiat ja muut palkolliset oli vanhastaan tavattu pestata ylimalkaisilla suullisilla sopimuksilla, joten hyvä maine toimi luotettavuuden mittarina. Myyjättärien tuli olla siveitä ja hyvätapaisia, esiintymiskykyisiä ja ulkonäöltään miellyttäviä.
Myyjät palkattiin mieluusti sukulais- ja tuttavaverkostosta. Jos sopivaa ei löytynyt, kokeiltiin paikanvälitystoimistoa tai lehti-ilmoituksia. Ne houkuttelivat varsinkin maaseudun nuoria naisia kaupunkeihin. Maalaistyttöjä palkattiin mielellään, sillä vaatimattomiin asuin- ja työoloihin tottuneina heidän arveltiin olevan kaupunkilaisia ahkerampia, nöyrempiä ja turmeltumattomampia. Siveyden korostaminen torppasikin yksinäisten äitien ja raskaana olevien työnhaun jo alkumetreihinsä.
Työssä jaksamisesta puhuttiin jo sata vuotta sitten. Keskustelu työntekijöiden henkisestä kuormituksesta on vilkastunut aina työelämän isojen murrosten yhteydessä. Julkinen työsuojelukeskustelu alkoi Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Teollisuustyö yleistyi, ja työskentely suojaamattomilla koneilla ja ahtaissa tiloissa aiheutti yhä enemmän vakavia onnettomuuksia. Ei siis ole ihme, että alkuvaiheessa työsuojelu keskittyi lähinnä tapaturmien ehkäisemiseen eikä työssä jaksamisesta juuri puhuttu. Vaikka
Työn imu on innostusta, merkityksellisyyttä ja uppoutumista työhön. Se rakentuu työolosuhteista ja omista valinnoista, sanoo Piia Seppälä. Työn imu on myönteinen tunne- ja motivaatiomielentila. Sitä luonnehtivat kokemukset työn merkityksellisyydestä ja innostumisesta. Työnimuinen työntekijä on energinen ja aikaansaava. Hän haluaa panostaa työhönsä ja on sinnikäs ja periksiantamaton hankalissakin työtilanteissa. Työn imussa työntekijä pystyy keskittymään, syventymään ja
Työpaikat, joissa on työntekijöitä useilta työnantajilta, ovat yhteisöllisyyden kannalta rikkaita mutta niissä voidaan kokea myös haasteita, toteaa erikoistutkija Janne Kaltiainen.
