Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Silpputyö oli tuiki tavallista jo sata vuotta sitten.
Nykypäivän epävarmuus saa kuvittelemaan, että ennen vanhaan työelämässä kaikki olisi ollut toisin. Työ oli toki fyysisesti raskaampaa, mutta olivatko entisajan työsuhteet pitkiä, vakaita ja turvallisia? Todellisuudessa Suomessa huhkittiin monenlaisissa silppu- ja pätkätöissä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin aina 1960-luvulle asti.
Edes teollisuustyö isoimmissa tehtaissa ei tarjonnut täystuntista kokopäivätyötä kaikille. Suuri osa sadan vuoden takaisista tehtaiden pätkätyöläisistä oli naisia, jotka tekivät vajaata työviikkoa, lyhyitä työsuhteita ja urakkaluontoista työtä. Naisten silpputöitä selittää käsitys miehestä perheen päänä, jolle kuului ensisijainen vastuu perheen elatuksesta.
Naisten palkka oli pienempi ja työsuhdeturva heikompi.
Teollisuuden ammattitaitoisesta miestyövoimasta pidettiin mahdollisuuksien mukaan kiinni myös lama-aikoina. Tehtaiden naiset puolestaan työskentelivät tyypillisemmin tilapäisenä aputyövoimana, joka oli tarpeen vaatiessa helppo irtisanoa. Naisten palkka oli pienempi ja työsuhdeturva heikompi.
Rakennustyömaat olivat kauttakulkutyöpaikkoja, joista lyhytaikaisia töitä löytyi sekä kouluttamattomille miehille että naisille. Hakan rakennustyömaa Helsingissä vuonna 1945.
Ennen työehtosopimuksia työnantaja sai yksipuolisesti määritellä työn tekemisen ehdot. Työntekijöiden irtisanominen, työajan lyhentäminen tai palkkojen leikkaaminen olivat ilmoitusasioita. Niinpä työntekijät myös kantoivat vastuun tuotantoon kohdentuvista riskeistä, kuten raaka-ainepulasta tai huonosta markkinatilanteesta.
Jos tehtaalla meni huonosti, ensin väheni työpäivien tai -tuntien määrä ja lopulta edessä oli kilometritehdas. Tämä koski etenkin naisia ja nuoria työntekijöitä. Alityöaika eli osa-aikatyö alhaisine ansioineen olikin tehtaiden naisille ylityötä suurempi uhka 1920- ja 1930-luvulla.
Vuotuista liikettä työmaalta toiselle kutsuttiin jätkänkierroksi.
Pieninä palasina maailmalla oli monen miehenkin leipä. Vuodenkierto liikutti kulkumiehiä erilaisten kausitöiden perässä pitkin maata. Tätä vuotuista liikettä työmaalta toiselle kutsuttiin jätkänkierroksi. Keväällä tiliä saattoi tehdä uittotyömaalla, kesällä taas huhkittiin heinätöissä, sahoilla, satamissa ja rakennustyömailla. Tavallisesti maksettiin urakkapalkkaa, joka laskettiin suoraan tehtyjen työsuoritusten perusteella.
Vaikka sulan maan aika tarjosi runsaasti työmahdollisuuksia, työsuhteet eivät silloinkaan olleet pitkiä. Esimerkiksi sahat seisoivat kesälläkin suhdanteiden ja raakapuun saannin mukaan. Työmailla saattoi riittää töitä vain muutamiksi päiviksi kerrallaan. Sen jälkeen oli etsittävä uusi pesti.
Kokoaikaiset työsuhteet yleistyivät vasta 1960- ja 1970-lukujen myötä.
Talvella maaseudun miehet hankkivat ansioita metsätyömailla. Monen kohdalla talvikuukaudet tarkoittivat kuitenkin laihoja aikoja. Kaupungeissa järjestettiin silloin hätäaputöitä, joiden niukka ansio ei kuitenkaan elättänyt koko perhettä. Naisia ei hätäaputöihin edes otettu.
Tukinuitto oli nuorten, naimattomien miesten raskasta ja vaarallista työtä. Tukkiponttoo miehistöineen Valkeakoskella 1930-luvulla.
Ihmiset vaihtoivatkin toistuvasti työpaikkaa niin omasta halustaan kuin pakon sanelemana. Pitkiä työsuhteita ei syntynyt, kun hyvinä aikoina paikkaa vaihdettiin paremman toivossa ja taantumassa jaettiin lähtöpasseja. Peräkkäiset, lyhyet ja turvattomat työsuhteet olivat suhdanteista riippumatta työläisten arkipäivää varsin pitkään. Kokoaikaiset työsuhteet yleistyivät vasta 1960- ja 1970-lukujen myötä.
Työssä jaksamisesta puhuttiin jo sata vuotta sitten. Keskustelu työntekijöiden henkisestä kuormituksesta on vilkastunut aina työelämän isojen murrosten yhteydessä. Julkinen työsuojelukeskustelu alkoi Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Teollisuustyö yleistyi, ja työskentely suojaamattomilla koneilla ja ahtaissa tiloissa aiheutti yhä enemmän vakavia onnettomuuksia. Ei siis ole ihme, että alkuvaiheessa työsuojelu keskittyi lähinnä tapaturmien ehkäisemiseen eikä työssä jaksamisesta juuri puhuttu. Vaikka
Työn imu on innostusta, merkityksellisyyttä ja uppoutumista työhön. Se rakentuu työolosuhteista ja omista valinnoista, sanoo Piia Seppälä. Työn imu on myönteinen tunne- ja motivaatiomielentila. Sitä luonnehtivat kokemukset työn merkityksellisyydestä ja innostumisesta. Työnimuinen työntekijä on energinen ja aikaansaava. Hän haluaa panostaa työhönsä ja on sinnikäs ja periksiantamaton hankalissakin työtilanteissa. Työn imussa työntekijä pystyy keskittymään, syventymään ja
Työpaikat, joissa on työntekijöitä useilta työnantajilta, ovat yhteisöllisyyden kannalta rikkaita mutta niissä voidaan kokea myös haasteita, toteaa erikoistutkija Janne Kaltiainen.
