Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Pitäisiköhän vain luovuttaa?
Alkuvuodesta 2020 Heini Kumpulainen tunsi olonsa epätoivoiseksi. Hän oli valmistunut hollantilaisesta Leidenin yliopistosta psykologiksi puolitoista vuotta aiemmin. Työn löytäminen oli osoittautunut vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Ainoa mahdollisuus työkokemuksen kerryttämiseksi oli palkaton harjoittelu.
– Tuntui älyttömältä, että olin valmistunut korkeakoulusta ammattiin, eikä minulle silti maksettu työstä mitään. Oli pakko tehdä samalla lastenhoitajan töitä, jotta sain rahaa edes jostain.
Heini muutti Hollantiin vuonna 2013.
Hän oli tuolloin 19-vuotias tuore ylioppilas, joka asui vielä äitinsä luona. Heini oli tavannut ennen lukion alkamista netissä mukavan hollantilaisen nuoren miehen, ja pari oli alkanut seurustella. Muutamaa vuotta Heiniä vanhempi poikaystävä oli jo ehtinyt aloittaa yliopisto-opinnot Hollannissa, kun Heini painoi päähän valkolakin.
– Halusimme asua samassa maassa ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyimme siihen, että minä muutan hänen luokseen Delftiin, Haagin lähelle.
Heiniä houkutti ajatus opiskelemisesta hollantilaisessa yliopistossa.
Hän oli jo yläasteikäisenä kiinnostunut psykologin ammatista ja tiesi, että Suomessa opintoihin oli huomattavasti vaikeampaa päästä kuin Hollannissa. Päätöstä vauhditti Delftiä lähellä sijainneen yliopiston päätös avata psykologian opintoihin uusi, kansainvälinen linja. Sinne haettiin pääsykokeella, mutta sisään otettiin paljon enemmän opiskelijoita kuin Suomessa.
– Hollannissa systeemi on sellainen, että yliopistoon pääsee helposti, mutta valmistuminen on aivan toinen juttu. Kahtena ensimmäisenä vuotena karsitaan heikoimmin menestyneitä pois.
Koulu kesti neljä vuotta ja opetus oli Heinin mielestä laadukasta. Ongelmat alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun piti siirtyä työelämään. Harjoittelukin piti tehdä yliopistolla, sillä paikkoja ei ollut tarjolla niille, jotka eivät puhuneet hollantia äidinkielenään. Työmarkkinoilla tilanne oli sama.
– Englanniksi työtä tekevien psykologien pestit olivat yhden käden sormilla laskettavissa, ja niissä kaikissa edellytettiin työkokemusta, Heini sanoo päätään pyöritellen.
Hän pohti puolisonsa kanssa myös muuttoa Suomeen. Heini otti jopa yhteyttä sosiaali- ja terveysalan lupa-asioista päättävään Valviraan ja kysyi, hyväksyttäisiinkö hänen tutkintonsa Suomessa. Vastaus oli kielteinen. Heinin olisi pitänyt pyrkiä maisteritutkintoon yhteishaussa ja tehdä se ainakin osittain uusiksi. Siksi paluumuuttokaan ei tuntunut järkevältä mahdollisuudelta.
– Tilanne oli niin mahdoton, että ehdin jo mielessäni hylätä koko alan.
Nykyisin Heini toimii yrittäjänä.
Hän perusti psykologin palveluita tarjoavan Untangled Psychology -firman yhdessä tanskalaisen kollegansa kanssa viime keväänä. Palvelu on kohdistettu Hollannissa asuville ulkomaalaisille. Suunnitelmissa on laajentaa tänä vuonna toimintaa ja palkata uusia työntekijöitä.
– Kasvu on ollut järjetöntä. Marraskuussa, puoli vuotta perustamisen jälkeen, listamme olivat jo aivan täynnä.
Ennen yrittäjäksi ryhtymistä Heini ehti työskennellä yhdessä firmassa niin, että sai työstään palkkaa.
– Se tuntui aluksi onnenpotkulta.
Heini sai nopeasti paljon vastuuta ja yleni. Palkka ei kuitenkaan vastannut työtehtäviä, eikä yrityksen johto suostunut nostamaan sitä. Lopulta Heini päätyi irtisanoutumaan.
Päätös yrittäjyydestä syntyi pian sen jälkeen. Heini ei olisi välttämättä uskaltanut perustaa firmaa yksin, mutta onneksi mukaan lähti kollega, joka oli irtisanoutunut samasta työpaikasta samaan aikaan.
– On ollut tosi iso juttu, että olen voinut jakaa kaiken ihmisen kanssa, jolla on samanlaiset haaveet ja elämänkatsomus.
Heini tienaa Hollannissa huomattavasti paremmin kuin vastaavassa työssä Suomessa. Palkkataso on huomattavasti Suomea korkeampi. Lisäksi aloittava yrittäjä saa Hollannissa merkittäviä veronkevennyksiä.
– Raha on yksi syy sille, että haluan toistaiseksi pysyä täällä. Olisi hienoa, jos monien epävarmojen vuosien jälkeen koittaisi taloudellisesti tasapainoisempi aika.
Työssään Heini auttaa maassa asuvia ulkomaalaisia. Asiakaskunta on nuorta, lähinnä pari-kolmekymppisiä opiskelijoita ja uraa tekeviä. Vastaanotolle tulevat kärsivät tyypillisesti ahdistuksesta, masennuksesta ja traumoista. Heini näkee paljon myös stressiä ja ylisuorittamista, opiskelu- ja työelämän paineita.
– Uuteen maahan muuttaminen ja sopeutuminen ovat iso elämänmullistus ja saattavat laukaista mielenterveysongelmia tai pahentaa niitä.
Heini on markkinoinut yrityksensä palveluita sosiaalisessa mediassa ulkosuomalaisten kanavilla. Nyt hänellä on huomattava määrä suomalaisia asiakkaita, vaikka enemmistö tulee edelleen muualta.
– Se oli aluksi todella vaikeaa, sillä työkieleni on englanti. Olen opiskellut englanniksi ja kaikki materiaalini ovat englanniksi. On ollut haastavaa yrittää kääntää sitä kaikkea suomeksi, mutta siihen on hiljalleen alkanut tottua.
Arki Hollannissa pyörii paljolti kodin ja työpaikan ympärillä. Heini polkee aamuisin toimistolleen ja iltapäivällä takaisin.
Yrityksen perustamisen jälkeen Heini on tehnyt hartiavoimin töitä. Hänen toiveissaan on kuitenkin vähentää työntekoa merkittävästi tulevaisuudessa. Asenne on tarttunut hollantilaisista, sillä paikalliseen kulttuuriin kuuluu tehdä lyhennettyä työviikkoa. Harva haluaa työskennellä 40 tuntia viikossa.
– Perheeseen tahdotaan panostaa ja vapaa-aika on suuressa arvossa. Harrastetaan lasten kanssa, istuskellaan puistoissa ja kahviloissa ja nautiskellaan pitkistä lounaista. Sellainen on tyypillistä täällä.
Heini on tosin huomannut, että hollantilaisten työtä koskeviin asenteisiin liittyy paljon sukupuolittuneisuutta. Useimmiten naiset jäävät lasten kanssa kotiin ja palaavat työelämään vain osittain. On yleistä, että nainen tekee puolikasta työviikkoa, ja sitä myös odotetaan heiltä. Se on Heinille feministinä häiritsevä ajatus.
– Äidiltä odotetaan esimerkiksi sitä, että hän osallistuu aktiivisesti lastensa koulussa. Lisäksi lastenhoito on kallista. Olen kuullut sanottavan, että töissä käyminen on äideille kallis harrastus.
Heini on tuntenut alusta asti olonsa kotoisaksi Hollannissa, mutta tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki. Tällä hetkellä hän on kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen tilanteeseensa.
– Käyn muutaman kerran vuodessa Suomessa. On ihanaa nähdä rakkaita, mutta nyt elämä on täällä.
TV director Tuomas Milonoff had a burnout although he was doing what he loved. According to Milonoff, the signs of one’s own burnout are difficult to recognise. Therefore, the work community can play an important role in the first steps of recovery. Creativity has returned to the life of TV director Tuomas “Tunna” Milonoff. “The
Tv-regissören Tuomas Milonoff blev utbränd trots att han älskade sitt arbete. Han säger att det är svårt att själv känna igen tecknen på utmattning. Därför kan arbetsgemenskapen spela en avgörande roll för att börja återhämtningen. Kreativiteten har återvänt till tv-regissören Tuomas ”Tunna” Milonoffs liv. – Den kreativa processen är det finaste med mitt jobb, säger
”Social resilience means the ability to cope with difficult situations together, finding solutions together and building a work community in which everyone feels part of something bigger,” says Krisse Lipponen, Work Advisor. Resilience is reflected in how well we cope with everyday challenges. It is based on how we treat each other and how meaningful
Social resiliens innebär förmågan att klara av även svåra situationer tillsammans, hitta lösningar tillsammans och bygga upp en arbetsgemenskap där alla känner att de är en del av något, berättar arbetshandledare Krisse Lipponen. Resiliensen syns i hur väl vi klarar av utmaningar i vardagen. Den baserar sig på hur vi behandlar varandra och hur meningsfullt
