Pohjoisen puhumattomat miehet − kun Herkon hummeeti sassaroi

Kalle Päätalo oli yksitoistavuotias, kun hänen isänsä Herkko Päätalon hermot pettivät. Syksyllä 1931 lama painoi päälle ja metsäyhtiön työt Taivalkoskella olivat vähissä. Silmittömän ahkera pikkupomo määrättiin kotiin odottamaan.

Vaikka palkka juoksi, kuusi viikkoa ilman töitä oli Herkolle yhtä kärsimystä. Harva se päivä hän käveli kymmeniä kilometrejä kirkonkylään voidakseen soittaa esimiehelleen. Lopulta Herkko pääsi valmistelemaan talvisavottaa, mutta vilustutti siellä itsensä ja tuotiin kotiin keuhkokuumeessa.

Kuume hellitti, mutta Herkko uskoi kuolevansa. Samalla hän epäili mustasukkaisesti vaimoaan Riitua ja näki harhoja. Kansankielellä sanottiin, että ”Herkon hummeeti on alkanut sassaroimaan”. Työtoverit koettivat houkutella miestä savotalle tai uittoon, mutta eihän hermoheikko pystynyt tarttumaan töihin.

Perhe jäi köyhäinavun varaan.

Kun isä sai kotona raivokohtauksen ja vietiin köysissä piirimielisairaalaan, vastuu perheen elatuksesta jäi 12-vuotiaalle Kallelle. Välillä Herkko pääsi takaisin kotiin, istui tuvassa, vaani Riitua ja luulotteli omiaan. Perhe jäi köyhäinavun varaan. Mielisairaalan lisäksi Herkkoa koetettiin parantaa niin pakkotyölaitoksessa kuin vaivaistalossa. Kylällä pohdittiin, auttaisivatko taikakonstit vai sakinhivutus.

Vuonna 1936 Herkko onnekseen parantui sairaudestaan, vaikka eläkeiässä hermot pettivätkin vielä uudelleen.

Miehen työhulluus ja karski ulkokuori eivät suojanneet hänen mieltään, johon kova lapsuus oli jättänyt jälkensä. Koillismaan miehet eivät pystyneet puhumaan murheistaan.

Isänsä tavoin Kalle alkoi kärsiä mielenterveysongelmista.

Teini-ikäiseen Kalle Päätaloon isän sairastuminen ja perheen köyhyys jättivät syvät haavat. Kirjailija kuului siihen sukupolveen, joka kärsi myös sota-ajan traumoista. Päätalo haavoittui, työskenteli sotavankileirillä ja sairasti kupan, jonka tiedettiin aiheuttavan mielenterveysongelmia.

Syksyllä 1944 Kalle Päätalo pääsi siviiliin ja muutti Tampereelle, outoon ympäristöön. Kaikesta oli puutetta, ja nuori mies jakoi ahtaan kamarin vieraalta tuntuvan vaimon ja anoppinsa kanssa. Päätalo pääsi hakkaamaan halkoja, mutta työpäivät ilman juttuseuraa olivat kohtuuttoman raskaita. Isänsä tavoin hän alkoi kärsiä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, univaikeuksista ja kuunteli päänsä sisällä tauotta soivaa iskelmää.

Tuska kasvoi keväällä 1945 niin suureksi, että Kalle Päätalo yritti itsemurhaa. Kalle laskettiin kuitenkin mielisairaalasta kotiin, kun vaimo meni hänestä takuuseen. Luultavasti lääkäreillä ei vain ollut vaihtoehtoja. Sodan jälkeen maa oli täynnä henkisesti vieläkin sairaampia ihmisiä.

Elämä onneksi voitti.

Isän ja pojan mielenterveysongelmien taustalla voi aistia lapsuuden traumoja, puhumattomuutta, yliyrittämistä ja huolta toimeentulosta. Henkisistä paineista kärsinyttä työtoveria ymmärrettiin mutta ei tuohon aikaan osattu oikein auttaa. Kalle sai karistettua synkimmät tunteet mielestään, kun pääsi rakennustyömaalle sekatyömieheksi – ja pieni viikkolehti julkaisi hänen ensimmäisen tarinansa. Mukavat työtoverit ja unelmat kirjoittamisesta kevensivät tunnelmaa. Elämä onneksi voitti.

Iijoki-sarjan suunnatonta suosiota selittää Kalle Päätalon tapa kertoa kaikkein kipeimmistäkin aiheista. Kirjailija käsitteli omat vaikeutensa vasta ikämiehenä, kirjoittamalla. Sotasukupolven miehille Päätalon lukemisesta tuli suoranaista terapiaa. Iijoki-sarja kertoo monella tavalla puhumattomien miesten mielistä.

Oulun piirimielisairaalassa hoidettiin Kalle Päätalon isää huonolla menestyksellä. Hänelle annettiin terveen paperit, mutta kotiin päästyään mies vaikutti entistäkin sekavammalta.

Kirjailija Kalle Päätalo vuonna 1969, jolloin hän vasta suunnitteli omaelämäkerrallista Iijoki-sarjaa.

Kalle Päätalosta tuli sodan jälkeen ammattirakentaja ja vasta sen jälkeen kirjailija. Tie sekatyömiehestä rakennusmestariksi oli pitkä ja liiallinen yrittäminen toi mukanaan myös työuupumuksen. Rakennustyöstä Päätalo kuitenkin aidosti myös nautti.