Suomalaiset olivat työteliäs ja nöyrä kansa, joka ei suotta tekemisistään huudellut. Työn eetos oli selkeä: jos Jussi ei suota kuoki, ei Jussin syömänkään pidä.

Ajat muuttuivat, maailma monimutkaistui. Enää ei riitä se, mitä itse teemme. Meille heijastuu yhä herkemmin se, miten maailman meklarien tai kiinalaisen kuluttajan mielenliikkeet hetkuttavat maapallon akselia. Taloudessa kaikki riippuu kaikesta, ja siksi myös suhdetta työhön pohditaan kaikkialla.

Arvopohdiskeluja, työryhmiä, tutkijoita, ajatuspajoja ja muita viisastelijoita piisaa. Ne suoltavat ideoita, arvioita, linjauksia ja mietintöjä työn arvoista ja asemasta. Lausumia, miten työelämän pitäisi muuttua, löytyy pikahaulla lukematon lista. Uusia arvoja peräänkuuluttavat niin työntekijät kuin työnantajat, yritykset, elinkeinoelämän taka- ja etupirut sekä ne, joilla työtä ei ole tai joilla on sitä väärä määrä.

Arvoja vaaditaan framille varsinkin vaikeina aikoina, ja niistä ollaan varsin yksimielisiä – niin kauan, kun tullaan käytännön toimiin niiden toteuttamiseksi.

Sisun nimiin on vannottu siitä saakka, kun nousimme maakuopista kyntämään kyisiä peltoja. Sisu on hyvä vastaus, oli kysymys mikä hyvänsä.

Aina vaan sisu

”Jos työntekijöiden odotuksia työltä osattaisiin hyödyntää avoimemmin, yritysten ja koko kansan edellytykset kilpailukykyiselle, innovatiiviselle ja tuottavalle työlle paranisivat”, paaluttaa Suomalaisen Työn Liitto tutkimushankkeessaan. Komeaa, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Tutkimuksen mukaan työntekijät näkevät itsensä edelleen tunnollisina, ahkerina ja vastuullisina – mutta kun kurkataan pidemmälle tulevaisuuteen, perinteiset, protestanttiset arvot ovat väistymässä. Nousevia arvoja ovat ammattimaisuus ja asiantuntemus sekä luovuus ja idearikkaus. Erityisesti nuorilla ja naisilla nousee esiin innostuneisuus työstä.

”Sinnikkyys, luottamus ja rohkeus, niillä Suomi nousee työelämältään Euroopan parhaaksi”, arvioi puolestaan työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -hanke.

Niinpä niin. Sinnikkyyden ja periksi antamattomuuden – sisun – nimiin on meillä vannottu siitä saakka, kun nousimme maakuopista kyntämään kyisiä peltoja. Sisu on aina hyvä vastaus, oli kysymys mikä hyvänsä.

Sisu on sinnikkyyden isoveli. Se tulee kuvaan, kun normaali periksi antamattomuus loppuu, arvioi sisusta väitöskirjaa tekevä Emilia Lahti. Mutta onko sisu suomalaisten yksinoikeus, sillä onhan maailma pullollaan selviytymistarinoita kansoista, jotka nousevat kurjuuden jaloista? Suomalainen sisu on silti erilaista, arvioi Lahti: sisu näkyy arkipäiväisessä tekemisessä, josta ei juuri melua nosteta.

Töissä sisuilu on meillä aina osattu, kysykää vaikka varhaiseläköityneiltä selkävaivaisilta myöhäiskeski-ikäisiltä miehiltä, joiden ohjesääntönä on ollut ”ikinä en ole apua saati apuvälineitä tarvinnut”. Mutta ehkä fyysisestä jurnuttamisesta on pikkuisen siirrytty kohti psyykkistä sitkeyttä, kun työkin on vaihtunut ruumiillisesta puurtamisesta kohti henkistä painia?

Työn uusista arvoista kiinnostavin löytyy Työelämä 2020 -hankkeelta: työn tarkoituksen käsittäminen. Työntekijän on ollut pakko oppia näkemään isompia kokonaisuuksia, ei vain omaa siivuaan: se mitä minä teen, vaikuttaa työkaveriin, tiimiin, koko firman tulokseen ja menestymiseen. Jos teen työni hyvin, hyödyn itsekin, ehkä vähän varmempana työpaikkana.

Perinteinen nuoriso

Mutta entä nuoriso, jota on ollut aina moneen junaan? Suhde työhön ei tee poikkeusta. Jos korkeakouluopiskelijoille onkin joskus hämärää, millaiseen työhön pitkä koulutus heidät vie, viestintätoimisto Ellun Kanojen kyselyn mukaan ammattiin opiskelevat eivät haihattele.

Jopa 93 prosenttia amislaisista valitsi koulutusalansa puhtaasti oman kiinnostuksen perusteella, ja 78 prosenttia uskoo työllistyvänsä heti valmistumisen jälkeen. Työltä ei odoteta start-up-säkenöintiä, vaan perusasioita: asiallista palkkaa, viihtyvyyttä ja säännöllisiä työaikoja.

Amisnuoriso on valmis kovasti peräänkuulutettuun joustavuuteen: 40 prosenttia on valmis kouluttautumaan uudelleen ja lähes 60 prosenttia voisi vaihtaa työn perässä paikkakuntaa. Ammattiin opiskelevista 43 prosenttia voisi ryhtyä yrittäjiksi. Vastaavassa kyselyssä 2011 huippukoulutetuista aaltoyliopistolaisista 80 prosenttia ei ollut edes harkinnut yrityksen perustamista – onko yrittäjyyskasvatus mennyt vähän metsikköön?

Nuorten suhdetta työhön on tutkittu aina uutterasti – ja saatu monenlaisia tuloksia. Nuorisobarometrin 2013 mukaan 15–29-vuotiaat pitävät palkkaa vähemmän tärkeänä kuin perhettä, ystäviä ja vapaa-aikaa. Uralla etenemistä tärkeämmiksi he nostavat myös mukavat työkaverit ja kiinnostavan työn.

Toisaalta viime vuosina on kerrottu, että osalle nuorisoa työ on vain tapa rahoittaa vapaa-aikaa: on sama, mitä tekee, kunhan saa fyrkkaa, jolla voi hiihtopummailla seuraavat puoli vuotta. Ja sitten ovat digiorientoituneet sovellusvelmut, jotka haluavat vain toteuttaa itseään. He duunailevat vähän sitä ja tätä, vaihtavat paikkaa ja virittelevät hyvissä porukoissa ultrakiinnostavia projekteja. Rahalla ei ole merkitystä – kunnes ehkä perhe alkaa kasvaa?

Muuttuuko ihminen?

Hallintokamarien povaukset tulevat ja menevät, mietinnöt osuvat oikeaan yhtä usein kuin vääräänkin. Mutta onko muutostohina vain konsulttien mystifioitu leipäpuu?

Eivät arvot muutu hetkessä, sillä suhde työhön muuttuu ihmisten myötä – hitaasti. Vanhimmat sukupolvet jarruttelevat pahimpia vouhotuksia, ja iso keskiluokka ottaa uusia tapoja käyttöön joskus nopeammin, yleensä hitaammin. Nuoret tuovat työhön uusia oppeja parhaansa mukaan – tosin siinä vaiheessa, kun heillä on valtaa toteuttaa ideoitaan, he alkavat olla entisiä nuoria, joiden niskaan hengittää jo uusi sukupolvi teeseineen.

Aika monelle työ on lopulta tapa rytmittää elämää jotenkin fiksusti. Työ tuo päiville merkitystä, joskus rahtusen tunnustusta. Työllä pitää tienata elantonsa ja vaatettaa lapset, sillä voi hankkia hetken huvituksia ja käydä edes kerran vierailla mailla.

Työ on kuitenkin aika lailla simppeli juttu. Just do it.