Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Puhe työajan pituudesta on ollut kestoaihe historian saatossa
Kirjoittaja: Noora-Liina Ora
Kuvaaja: Helsingin Kaupunginmuseo, Museovirasto, Työväenmuseo Werstas
Suomi oli pitkään maatalousvaltainen maa, jossa vuorokauden valoisa aika määräsi työajan. Teollisuustyön myötä saapui kiinteä työaika ja samalla lisääntyi myös keskustelu työajan pituudesta.
Maataloustöitä tehtiin kesäisin lähes kaikki valoisa aika, kun taas talviaikaan töitä pystyi tekemään vähemmän. Teollisuustyö, ja sen mukana kiinteä ja pysyvä työaika, yleistyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Maaseudulta kaupunkeihin tehdastyön perässä muuttaneet joutuivat sopeutumaan uudenlaiseen työtapaan, kun vuoden- ja päivänkierron sijaan työaikaa määrittivätkin tehtaiden kellot ja pillit. 1800-luvun tehtaalaisille ei juuri vapaa-aikaa jäänyt, kun työpäivän pituus ruokatunteineen oli yleisesti 12–14 tuntia. Myös lauantai oli työpäivä, joskin työaika oli silloin lyhyempi. Työajasta joustettiin teollisuustyössä pitkään vain työnantajan ehdoilla; huonoina aikoina tehtaalaisten työviikkoa saatettiin supistaa 3–4 päivään. Samalla palkkaakin maksettiin vastaavasti vähemmän.
Finlaysonin työntekijät poistumassa töistä 1930-luvulla. Kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen kotiin pääsi lähtemään auringon ollessa vielä korkealla.
Työväenliike syntyi Suomessa 1800-luvun lopulla ajamaan kasvavan työväestön etuja. Alusta asti ajettiin työaikalain uudistamista ja työpäivän lyhentämistä kahdeksaan tuntiin. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen työaika vakiintui 10 tuntiin, ja kahdeksantuntiseen työpäivään siirtyminen alkoi paikallisten sopimusten ja työtaisteluiden tuloksena edetä toden teolla kevään 1917 aikana. Myöhemmin samana vuonna kahdeksan tunnin työpäivä vahvistettiin myös lakiin. Lasten työaikaan oli tehty rajoituksia jo aiemmin, alle 15-vuotiaiden työpäivän enimmäispituudeksi määrättiin kahdeksan tuntia jo vuonna 1879.
Samaan aikaan työajan lyhenemisen kanssa sen käyttöä pyrittiin usein tehostamaan, muun muassa kellokorteilla.
Ennen sotia työntekijöiden mahdollisuus vaikuttaa työehtoihin oli edelleen rajallinen. Tilanne alkoi muuttua, kun alkuvuodesta 1940, keskellä talvisotaa, solmittiin niin sanottu ”tammikuun kihlaus”, jossa työnantajat tunnustivat työntekijäjärjestöt tasavertaiseksi neuvotteluosapuoleksi. Varsinainen työehtosopimusjärjestelmä saatiin luotua heti sodan päättymisen jälkeen.
Työajan lyhentämisessä päästiin vauhtiin 1960-luvulla. Työaika lyheni ensin 45 tuntiin viikossa, ja vuonna 1965 solmitun sopimuksen myötä alkoi siirtymä viisipäiväiseen työviikkoon. Samalla kun työaika lyheni, sen käyttöä pyrittiin kuitenkin usein myös tehostamaan. Myöhemmin työajan lyhennyksistä puhuttaessa on ollut esillä nelipäiväinen työviikko tai kuuden tunnin työpäivä.
Yleislakkokulkue Helsingissä vuonna 1956. Yleislakon päätavoitteena olivat palkankorotukset, mutta myös työviikon lyhentäminen oli esillä. Banderollien vaatimus 36-tuntisesta työviikosta oli edellä aikaansa.
Severi Mustonen päätyi myyntialalle armeijan jälkeen, jolloin puhelinmyynti tarjosi väylän työelämään. Hän huomasi nopeasti viihtyvänsä myyntityön vauhdissa, vuorovaikutuksessa ja tuloskeskeisyydessä. Nykyään Mustonen työskentelee Coubongassa, oululaisessa startupissa, joka tarjoaa näkyvyyttä ja digitaalisia kuponkeja sovelluksensa kautta. Coubongan idea on yksinkertainen: yritykset julkaisevat sovelluksessa kuponkeja, jotka asiakkaat swaippaavat talteen. Tämä lisää ostopäätösten todennäköisyyttä ja tuo yrityksille lisää asiakkaita.
Freelance-näyttelijä Lotta Kuusisto on esiintynyt monilla estradeilla ammentaen luomisen vapaudesta ja ilosta. Hän kantaa työstään täyden vastuun itse. Jokainen tuotanto on uusi alku freelance-näyttelijälle, jonka estradit ja työryhmät vaihtuvat jatkuvasti. Lotta Kuusistolle freelance-työn vapaus on luovuuden lähde, vaikka sen mukana tulee vastuu kaikesta. – Voin määritellä työni sisällön, valita työryhmän ja joskus jopa aikataulun. Kannan
Torninosturin ohjaamosta Minna Simonen näkee koko työmaan yhdellä silmäyksellä. Hän liikuttaa painavia elementtejä tarkasti, seuraa säätä herkeämättä ja pitää työmaan tahdin yllä. Työn palkitsevuus syntyy maisemista, yhteispelistä ja siitä, että ilman nosturia rakennukset eivät nousisi. Mikä on mieleenpainuvin hetkesi torninosturinkuljettajana? Rakensin Kirkkonummen kaapelitehtaan tornia Suomen suurimmassa torninosturissa. Korkeutta sillä on yli 200 metriä ja ohjaamoon
Mikään ei viitannut siihen, että Mikko Ranta, nuori porilainen, päätyisi Kiinaan ja etenisi yli 15 vuoden uralle yritysten vaativiin johtotehtäviin. Sattuma vei hänet sinne ja sattuma sai hänet jäämään. Nuorena Mikko Rannalla oli suunta hieman hukassa. Hän oli jättänyt IT-alan opintonsa kesken, ”ei tuntunut omalta”. Ranta päätyi putkiasentajan töihin ja kiersi telineasentajana ympäri Suomea: Olkiluoto
