Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.
Nämä evästeet ovat välttämättömiä, jotta verkkosivumme toimisi oikein, esimerkiksi suojaustoiminnot tai evästeiden suostumusasetukset.
Mieltymysevästeiden avulla sivusto tallentaa tietoja, jotka muuttavat sivuston käyttäytymistä ja ulkonäköä, kuten kielivalintoja tai käyttäjän sijainteja.
Parantaaksemme verkkosivuamme keräämme nimettömästi tietoja tilastollisiin ja analyyttisiin tarkoituksiin. Näiden evästeiden avulla voimme esimerkiksi seurata verkkosivumme tiettyjen sivujen käyntien määrää tai kestoa, mikä auttaa meitä optimoimaan käyttäjäkokemusta.
Nämä evästeet auttavat meitä mittaamaan ja optimoimaan markkinointitoimiamme.
Puhe työajan pituudesta on ollut kestoaihe historian saatossa
Kirjoittaja: Noora-Liina Ora
Kuvaaja: Helsingin Kaupunginmuseo, Museovirasto, Työväenmuseo Werstas
Suomi oli pitkään maatalousvaltainen maa, jossa vuorokauden valoisa aika määräsi työajan. Teollisuustyön myötä saapui kiinteä työaika ja samalla lisääntyi myös keskustelu työajan pituudesta.
Maataloustöitä tehtiin kesäisin lähes kaikki valoisa aika, kun taas talviaikaan töitä pystyi tekemään vähemmän. Teollisuustyö, ja sen mukana kiinteä ja pysyvä työaika, yleistyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Maaseudulta kaupunkeihin tehdastyön perässä muuttaneet joutuivat sopeutumaan uudenlaiseen työtapaan, kun vuoden- ja päivänkierron sijaan työaikaa määrittivätkin tehtaiden kellot ja pillit. 1800-luvun tehtaalaisille ei juuri vapaa-aikaa jäänyt, kun työpäivän pituus ruokatunteineen oli yleisesti 12–14 tuntia. Myös lauantai oli työpäivä, joskin työaika oli silloin lyhyempi. Työajasta joustettiin teollisuustyössä pitkään vain työnantajan ehdoilla; huonoina aikoina tehtaalaisten työviikkoa saatettiin supistaa 3–4 päivään. Samalla palkkaakin maksettiin vastaavasti vähemmän.
Finlaysonin työntekijät poistumassa töistä 1930-luvulla. Kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen kotiin pääsi lähtemään auringon ollessa vielä korkealla.
Työväenliike syntyi Suomessa 1800-luvun lopulla ajamaan kasvavan työväestön etuja. Alusta asti ajettiin työaikalain uudistamista ja työpäivän lyhentämistä kahdeksaan tuntiin. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen työaika vakiintui 10 tuntiin, ja kahdeksantuntiseen työpäivään siirtyminen alkoi paikallisten sopimusten ja työtaisteluiden tuloksena edetä toden teolla kevään 1917 aikana. Myöhemmin samana vuonna kahdeksan tunnin työpäivä vahvistettiin myös lakiin. Lasten työaikaan oli tehty rajoituksia jo aiemmin, alle 15-vuotiaiden työpäivän enimmäispituudeksi määrättiin kahdeksan tuntia jo vuonna 1879.
Samaan aikaan työajan lyhenemisen kanssa sen käyttöä pyrittiin usein tehostamaan, muun muassa kellokorteilla.
Ennen sotia työntekijöiden mahdollisuus vaikuttaa työehtoihin oli edelleen rajallinen. Tilanne alkoi muuttua, kun alkuvuodesta 1940, keskellä talvisotaa, solmittiin niin sanottu ”tammikuun kihlaus”, jossa työnantajat tunnustivat työntekijäjärjestöt tasavertaiseksi neuvotteluosapuoleksi. Varsinainen työehtosopimusjärjestelmä saatiin luotua heti sodan päättymisen jälkeen.
Työajan lyhentämisessä päästiin vauhtiin 1960-luvulla. Työaika lyheni ensin 45 tuntiin viikossa, ja vuonna 1965 solmitun sopimuksen myötä alkoi siirtymä viisipäiväiseen työviikkoon. Samalla kun työaika lyheni, sen käyttöä pyrittiin kuitenkin usein myös tehostamaan. Myöhemmin työajan lyhennyksistä puhuttaessa on ollut esillä nelipäiväinen työviikko tai kuuden tunnin työpäivä.
Yleislakkokulkue Helsingissä vuonna 1956. Yleislakon päätavoitteena olivat palkankorotukset, mutta myös työviikon lyhentäminen oli esillä. Banderollien vaatimus 36-tuntisesta työviikosta oli edellä aikaansa.
Emma Tamankag on sairaanhoitaja, opettaja ja tutkija, joka on perustanut Heed Finland -järjestön edistämään maahanmuuttajien ja pakolaisten terveyttä, koulutusta sekä kotoutumista. Sairaanhoitaja Emma Tamankagin vastaanotolla vaihdetaan aluksi kuulumiset ja käydään läpi asiakkaan huolet. – Haluan, että ihminen tuntee olevansa tervetullut. Vasta kun hän luottaa minuun, voimme puhua avoimesti terveydestä, Tamankag sanoo. En tarvitse asiakkaan nimeä
Sukututkija on historian salapoliisi, jonka työkaluina ovat arkistot, rautainen keskittymiskyky ja muisti sekä ripaus onnea. Juha Vuorelan tavallinen työpäivä on täynnä arvoituksia, ja parhaina hetkinä menneisyys herää eloon yllättävällä tavalla. Millainen on sukututkijan tavallinen työpäivä? Siihen kuuluu etsintää erilaisissa arkistoissa, mahdollisesti tutustumista kohteisiin elävässä maailmassa sekä viestien lähettämistä ja vastaanottamista. Työhön kuuluu olennaisesti myös fundeeraaminen
McDonald’s-yrittäjä Miia Makkonen painottaa, että matala kynnys asioiden puheeksi ottamiseen ja ennakoivat investoinnit takaavat turvallisen arjen jokaiselle. Kuvassa Tuupakan McDonald’s-ravintolan apulaisravintolapäällikkö sekä Miian tiimin työturvallisuusvaltuutettu Hermanni Lindberg ja Porvoon McDonald’s-ravintolan ravintolapäällikkö Jutta Vuorela tekemässä ravintolakierrosta. 1. Ravintolakierros – Turvallisuus alkaa aistihavainnoista ja rutiineista Aistien käyttö, jatkuva havainnointi ja ennakointi pitävät vaaranpaikat loitolla ennen kuin mitään
Rantapelastaja Maria Overmyer (oik.) seuraa silmä tarkkana kollegansa Leon kanssa Itä-Helsingin Aurinkolahden uimarannan vilskettä. – Tykkään olla töissä ulkona ja meren äärellä, toista kesää rantapelastajana työskentelevä 22-vuotias Maria kertoo. Taitouintia pitkään harrastanut Overmyer on suorittanut Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton kurssin. – Tämä työ on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koko ajan on oltava valppaana. Aurinkolahti on
