Tupakkitauko Koskelan varikolla vuonna 1962.

Työelämä

• 18.02.2021

Puhe työajan pituudesta on ollut kestoaihe historian saatossa

Suomi oli pitkään maatalousvaltainen maa, jossa vuorokauden valoisa aika määräsi työajan. Teollisuustyön myötä saapui kiinteä työaika ja samalla lisääntyi myös keskustelu työajan pituudesta.

Maataloustöitä tehtiin kesäisin lähes kaikki valoisa aika, kun taas talviaikaan töitä pystyi tekemään vähemmän. Teollisuustyö, ja sen mukana kiinteä ja pysyvä työaika, yleistyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Maaseudulta kaupunkeihin tehdastyön perässä muuttaneet joutuivat sopeutumaan uudenlaiseen työtapaan, kun vuoden- ja päivänkierron sijaan työaikaa määrittivätkin tehtaiden kellot ja pillit. 1800-luvun tehtaalaisille ei juuri vapaa-aikaa jäänyt, kun työpäivän pituus ruokatunteineen oli yleisesti 12–14 tuntia. Myös lauantai oli työpäivä, joskin työaika oli silloin lyhyempi. Työajasta joustettiin teollisuustyössä pitkään vain työnantajan ehdoilla; huonoina aikoina tehtaalaisten työviikkoa saatettiin supistaa 3–4 päivään. Samalla palkkaakin maksettiin vastaavasti vähemmän.

Finlaysonin työntekijät poistumassa töistä 1930-luvulla. Kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen kotiin pääsi lähtemään auringon ollessa vielä korkealla.

Finlaysonin työntekijät poistumassa töistä 1930-luvulla. Kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen kotiin pääsi lähtemään auringon ollessa vielä korkealla.

Työväenliike syntyi Suomessa 1800-luvun lopulla ajamaan kasvavan työväestön etuja. Alusta asti ajettiin työaikalain uudistamista ja työpäivän lyhentämistä kahdeksaan tuntiin. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen työaika vakiintui 10 tuntiin, ja kahdeksantuntiseen työpäivään siirtyminen alkoi paikallisten sopimusten ja työtaisteluiden tuloksena edetä toden teolla kevään 1917 aikana. Myöhemmin samana vuonna kahdeksan tunnin työpäivä vahvistettiin myös lakiin. Lasten työaikaan oli tehty rajoituksia jo aiemmin, alle 15-vuotiaiden työpäivän enimmäispituudeksi määrättiin kahdeksan tuntia jo vuonna 1879.

Samaan aikaan työajan lyhenemisen kanssa sen käyttöä pyrittiin usein tehostamaan, muun muassa kellokorteilla.

Samaan aikaan työajan lyhenemisen kanssa sen käyttöä pyrittiin usein tehostamaan, muun muassa kellokorteilla.

Ennen sotia työntekijöiden mahdollisuus vaikuttaa työehtoihin oli edelleen rajallinen. Tilanne alkoi muuttua, kun alkuvuodesta 1940, keskellä talvisotaa, solmittiin niin sanottu ”tammikuun kihlaus”, jossa työnantajat tunnustivat työntekijäjärjestöt tasavertaiseksi neuvotteluosapuoleksi. Varsinainen työehtosopimusjärjestelmä saatiin luotua heti sodan päättymisen jälkeen.

Työajan lyhentämisessä päästiin vauhtiin 1960-luvulla. Työaika lyheni ensin 45 tuntiin viikossa, ja vuonna 1965 solmitun sopimuksen myötä alkoi siirtymä viisipäiväiseen työviikkoon. Samalla kun työaika lyheni, sen käyttöä pyrittiin kuitenkin usein myös tehostamaan. Myöhemmin työajan lyhennyksistä puhuttaessa on ollut esillä nelipäiväinen työviikko tai kuuden tunnin työpäivä.

Yleislakkokulkue Helsingissä vuonna 1956. Yleislakon päätavoitteena olivat palkankorotukset, mutta myös työviikon lyhentäminen oli esillä. Banderollien vaatimus 36-tuntisesta työviikosta oli edellä aikaansa.

Yleislakkokulkue Helsingissä vuonna 1956. Yleislakon päätavoitteena olivat palkankorotukset, mutta myös työviikon lyhentäminen oli esillä. Banderollien vaatimus 36-tuntisesta työviikosta oli edellä aikaansa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.