Näin ennen: Voimaa ja virkeyttä virkistyspäivistä

Työpaikkojen virkistystoiminnalla on pitkät perinteet. Isännät olivat aina koonneet talonväkensä viettämään yhdessä vuotuisjuhlia. Samassa hengessä tehtaiden työntekijöitä kutsuttiin niin vakaviin hartaustilaisuuksiin kuin yhteisille aterioille.

Yleisten rakennusten ylihallituksen ylijohtaja, vapaaherra Sebastian Gripenberg on kutsunut henkilökuntansa huvilalleen Herttoniemeen nauttimaan virkistyspäivästä keväällä 1904.

Suuret työnantajat järjestivät jo 1800-luvulla työläisilleen asuntoja, kirjastoja, kouluja, sairaanhoitoa, erilaisia avustuskassoja ja kansanjuhlia. Pienemmillä ruukkipaikkakunnilla työnantaja osallistui yhteisön elämään likimain kehdosta hautaan. Hengellinen ja patriarkaalinen yhdessäolo ei kuitenkaan riittänyt, kun yhteiskunta alkoi maallistua ja tasa-arvoistua.

Vastakkainasettelu koventui 1900-luvun alussa. Lakot ja luokkataisteluopit huolestuttivat työnantajia. Työmarkkinoilla oltiin toki valmiita käyttämään keppiä, mutta samaan aikaan työpaikoilla haluttiin parantaa ilmapiiriä. Alaisten työkyvystäkin piti huolehtia eri tavalla kuin ennen.

Yksilöiden terveellisten valintojen katsottiin johtavan ahkeruuteen ja menestykseen koko yhteiskunnassa.

Itsestään huolehtiminen kiinnosti vuosisadan vaihtuessa yhä useampia. Terveiden elämäntapojen, liikunnan, raittiuden ja puhtauden uskottiin muuttavan maailmaa. Yksilöiden terveellisten valintojen katsottiin johtavan ahkeruuteen ja menestykseen koko yhteiskunnassa.

Terveysaatteet tarjosivat ratkaisua työväenkysymykseen. Kurjat asuinolot, juopottelu ja huono ruoka haluttiin voittaa kurinalaisilla elintavoilla. Terveempi työntekijä jaksaisi paremmin työssä ja pysyisi kunnon kansalaisena.

Osuustukkukaupan naisvoimistelijat harjoittelivat viikoittain näytöstä varten keväällä 1939.

Suhtautuminen alkoholin käyttöön muuttui yhä kielteisemmäksi. Tehtaat edistivät terveellisempiä ruokailutottumuksia perustamalla työmaaruokaloita, ja urheilun avulla kannustettiin liikkumaan. Työpaikoilla alettiin järjestää virkistäviä kävelyretkiä, hiihtokilpailuja ja voimistelunäytöksiä.

Tehtaiden omia joukkueita nousi kansallisen kilpaurheilun huipulle saakka.

Joukkueurheilun suosio kasvoi sotienvälisen ajan kaupungeissa ja työpaikkojen joukkueet sopivat ystävyysotteluita. Helsingissä perustettiin vuonna 1925 erityinen UPI-yhdistys (Urheilu–Propaganda–Idrott), joka järjesti kilpailuja ja puulaakisarjoja. Työpaikat pelasivat keskenään varsinkin jalkapalloa ja pesäpalloa.

Osa työnantajista otti urheilun todella vakavasti ja antoi isoimpien tähtien harjoitella työajalla. Tehtaiden omia joukkueita nousi kansallisen kilpaurheilun huipulle saakka. Esimerkiksi Valkeakosken Haka syntyi Yhtyneiden Paperitehtaiden siipien suojissa vuonna 1932. Seuran ensimmäinen sihteeri Juuso Walden nousi sittemmin paperiyhtiön johtoon ja piti huolen Hakan voimavaroista.

Työpaikkaliikunnan suosio nojasi kansalliseen urheiluherätykseen. Vuoden 1912 olympialaisissa Hannes Kolehmaisen sanottiin juosseen Suomen maailmankartalle ja urheiluseuroja nousi kuin sieniä sateella. Menestys kilpaurheilussa ruokki isänmaallisuutta ja kansakouluissa opittiin urheilemaan pienestä pitäen.

Ikääntyvien työkyvystä huolehtiminen pääsi kuitenkin 1930-luvun urheiluhurmoksessa koko lailla unohtumaan.

Sisällissodan jälkeen suojeluskunnat vahvistivat urheiluinnostusta. Monilla paikkakunnilla samat johtohahmot edistivät urheilua sekä suojeluskunnassa että omilla työpaikoillaan. Työväenliikkeellä oli vielä omat seuransa, jotka eivät mahtuneet samoille kilpakentille valkoisen urheiluväen kanssa.

Omat joukkueet ja leikkimieliset kilpailut varmasti vahvistivat työpaikkojen yhteishenkeä. Ymmärrys terveistä elintavoista kenties yleistyi ja urheilusankareilla oli toki oma arvonsa liikunnan esikuvina. Ikääntyvien työkyvystä huolehtiminen pääsi kuitenkin 1930-luvun urheiluhurmoksessa koko lailla unohtumaan.