Näin ennen – Johtaja ei tullut toimeen ilman tsupparia

Asiapojat ja -tytöt toimittivat juoksevia asioita tehtaissa, myymälöissä ja muissa yrityksissä. Samalla heistä kehittyi tietotoimistoja, kun koko firman asiat tulivat nokkelille nuorille tutuksi. Jos luotettu asiapoika sattui sairastumaan, toimitusjohtaja olikin pulassa. Valentin kuvasi Suomen Kuvalehdessä vuonna 1928, miten silloin ”kukaan ei toimita kirjeitänne postiin, kukaan ei hae teille päivän lehtiä, kukaan ei nouda teille savukerasiaa”.

Tsupparin tehtäviin kuului sisäisen viestinnän rinnalla asioiden toimittamista kaupungilla.

Lähetti oli monen nuoren ensimmäinen työpaikka, johon vaadittiin lähinnä kansakoulun päästötodistusta ja reipasta olemusta. Näin ansaittiin taskurahat tai osallistuttiin perheen toimeentuloon. Asiapojaksi eli tsuppariksi saatettiin 1900-luvun alussa ottaa kymmenvuotiaita, mutta 1960-luvulla se oli alle parikymppisten yleisimpiä ammattinimikkeitä.

Tsupparin tehtäviin kuului sisäisen viestinnän rinnalla asioiden toimittamista kaupungilla, kuten tuotteiden viemistä asiakkaille tai rahalähetysten kiikuttamista pankkiin. Siksi nuorten ulkoasuun kiinnitettiin huomiota. Siististi pukeutunut ja asiallisesti käyttäytyvä lähetti oli parasta mainosta yritykselle.

Hammas Oy:n lähettipojat Helsingissä vuonna 1939.

Aikalaiset näkivät tällaisen työn elämän välivaiheena. Asiapoikana ei kannattanut työskennellä pitkään, vaan sitä kautta pyrittiin kohti kunnollista oppipaikkaa tai paremmin palkattuja tehtäviä. Helpoimpina työpaikkoina pidettiin virastoja ja konttoreita, kun kaupoissa ja liikkeissä asiapojat joutuivat raskaampiin töihin. He työnsivät käsirattaita tai polkivat pitkin kaupunkia.

Liike-elämässä vaalittiin myyttiä, miten monet yritysjohtajat olisivat aloittaneet uransa juoksupojasta.

Kun yrityksen tavat tulivat tutuiksi ja nuori oli osoittanut työhalunsa, päästiin kenties opettelemaan varsinaista ammattia esimerkiksi myymälä- tai tuotantoapulaisena. Heistä taas leivottiin ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka jo tunsivat yrityksen toiminnan kuin omat taskunsa. Koko työurakin saattoi siis kulua saman työnantajan palveluksessa.

”Hän reippaudellaan, rehellisyydellään ja luontaisilla taipumuksillaan voi jonain päivänä päästä teidän yhtiökumppaniksenne, apulaisjohtajaksenne tai vallan päälliköksenne. Ja sitä paitsi, jos teillä on tytär, niin… Ei, kohdelkaa hyvin näitä yhteiskunnan nuorimpia palvelijoita”, Valentin maalaili asiapojan arvoa ja lupaavaa tulevaisuutta.

Liike-elämässä vaalittiinkin myyttiä, miten monet yritysjohtajat olisivat aloittaneet uransa juoksupojasta. Susanna Fellman selvitti väitöstutkimuksessaan suomalaisten johtajien työuria vuosisadan alusta 1970-luvulle ja luonnehti tällaisia uratarinoita erittäin harvinaisiksi. Yleensä johtajat aloittivat uransa suoraan konttorin puolelta. Heitä yhdisti koulutettu ja keskiluokkainen tausta, kun juoksupojat tulivat työläisperheistä.

Yksittäisiä poikkeuksiakin tietysti oli. Esimerkiksi kymmenvuotias August Lundelin tuli 1880-luvun alussa Tampereen verkatehtaan juoksupojaksi. Eläkkeelle jäädessään hänet tunnettiin saman tehtaan isännöitsijänä, nykykielellä tehtaanjohtajana.

Asiatyttö solmimassa pakettia OTK:n pääkonttorilla Helsingissä vuonna 1945.

Lähettien määrä alkoi vähentyä 1970-luvulla sähköisen viestinnän kehittymisen ja työelämän tehostumisen myötä. Kun koulutusvaatimukset kasvoivat, yritykset eivät enää ottaneet asiapoikia ja -tyttöjä kasvatettavaksi. Vanhaa väylää työelämään ei tarvittu. ”Merkuriuksen nuorimpien palvelijoiden” työtehtävät ovatkin nykyään siirtyneet sähköpostille, pikaviestipalveluille ja kuriirifirmoille.