kolumni

19.02.2016

Kirjailija kirjoittaa itselleen

Jos ihminen tekee töitä sängyssä – siis ihan kunniallisia töitä – millainen on silloin hyvä ergonomia? Jos ihminen tekee töitä kahviloissa lasi-ikkunoiden äärellä, miten pitäisi valaistus suunnitella?

Niin ovat työt erilaisia kuin työympäristötkin ja sitä kautta työhyvinvoinnin perustekijät. Ja on jopa töitä, jotka eivät taivu yhteen normiolosuhteeseen – kuten minulla. Periaatteessa asia on yksinkertainen: kirjailijan työ on kirjoittamista, eli se voidaan määritellä yhdellä sanalla. Mutta samalla se pitää sisällään vaikka millaisia eri työvaiheita: fundeerausta, muhimista, perehtymistä, havainnointia, jututtamista, kehittelyä – asioita, jotka eivät päällepäin näytä kirjoittamiselta. Tai välttämättä edes työnteolta. Kirjailijoiden läheiset ovatkin yleensä oppineet kysymään: oletko töissä? Joskus vastaus voi olla: ei, olen muuten vain mietteliäs. Toisinaan taas pelkkä käsi voi kohota merkiksi: älä häiritse nyt, hetken päästä olen läsnä taas. Työtilan ja taukotilan välinen ero on mielentilojen ero.

Nekin kirjailijat, jotka kirjoittavat säännöllisesti esimerkiksi viisi liuskaa tai kuusi tuntia päivässä (vaikkapa siitä syystä, että lapset ovat päivähoidossa juuri tuon ajan), tarvitsevat muitakin vaiheita kuin itse kirjoittamisvaiheen. Ammattimainen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole inspiraation odottelua. Jos sillä on tarkoitus tienata leipänsä, ei voi kököttää pensaan edessä siihen asti, että se syttyy palamaan tai jokin muu taivaallinen merkki ilmaantuu. Oikeaan työvireeseen ja työtilaan sekä voi että tulee päästä systemaattisin keinoin. Jollekin se on kaksi kuppia kahvia, toiselle oikeanlainen taustamusiikki, kolmannelle jokin muu ulkoinen tapa virittäytyä työn vaatimaan flow-tilaan, jolloin mieli on auki ja ajatukset virtaavat, törmäilevät ja synnyttävät uusia ajatuksia.

Mutta viime kädessä oikeanlaisen työvireen mahdollistaa aivojen jumppaaminen notkeaksi ja oikeaan asentoon, eivät ulkoiset asiat. Itse vertaan tätä esiintymiseen: ei laulajakaan mene yleisön eteen toivomaan, että inspiraatio tulisi. Hänellä on tekniikkansa, harjoittelunsa, kokemuksensa yleisön reaktioista, kaikki ammattitaitonsa, jolla hän pyrkii venymään parhaimpaansa joka ikinen ilta esiintyessään. Kirjoittajan yleisö ja kaikupohja vain on kirjailijan pään sisällä, muuten sama juttu. Mutta jotakin siellä on oltava, jolle kirjoittaa, jolle puhua, jonka tähden pitää huoli, että hommat etenevät tänäänkin.

Kirjailija – toisin kuin journalisti – ei välttämättä kirjoita lukijalle, vaan itselleen. Kuulostaa paradoksilta! Mutta vain silloin tekstistä tulee mielistelemätöntä ja kuvia kumartamatonta eli itselleen uskollista. Tekstiä, joka ottaa huomioon perinteen ja ymmärrettävyyden, rakentuu kaiken aikaisemman kulttuurihistorian päälle ja jatkoksi, mutta samaan aikaan on kuitenkin uutta, ilmaisuvoimaista, raikasta ja mukaansa imaisevaa.

Jotta voisi tehdä töitä mielellään, täytyy pitää huoli mielestään. Olla sillä tavoin hyvällä mielellä, että pääkoppa on tuuletettu ja siellä on tilaa. Sen jälkeen voi keskittyä ulkoisesti monenlaisissakin ympäristöissä: yksin tai ihmisten keskellä, kunhan sisäpuoli on viritetty. Tai herätä jopa keskellä yötä siihen, että juoni nytkähti eteenpäin – kun mielen kerran saa tekemään töitä, niin sehän tekee niitä sitten myös. Mielellään.

Markus Leikola Kirjoittaja on kirjailija, kolumnisti ja konsultti. Hänen näytelmänsä Suuri ja mahtava menee parhaillaan Helsingissä Musiikkiteatteri Kapsäkissä, ja työn alla on ensi syksynä WSOY:ltä ilmestyvä romaani Uuden maailman katu.

Markus Leikola

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.