Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä”, on Fanni-Laura Patasen motto. Hän sanoo poimineensa paljon helmiä vaikeista masennuksen ajoista, muttei silti soisi kenenkään joutuvan kokemaan vastaavaa.

Koulusta suoraan opettajaksi

Koulun loputtua Fannia pyydettiin koulun iltapäiväohjaajaksi, ja sehän sopi. Voimisteluvalmentajana hän oli tottunut ottamaan vastuuta ja kertomaan jämptisti mutta innostavasi, mitä tehdään ja miten ollaan.

Kaikki sujui hyvin, ja niinpä Fannille alettiin tarjota myös opettajan sijaisuuksia.

– Sain lapset pitämään itsestäni. Vaikka jotkut totta kai tarvitsevat enemmän kurinpitoa kuin toiset, konflikteja ei ollut. Hyvällä mentiin, Fanni-Laura kertoo.

Seuraavana vuonna mukaan tuli muutama liikuntatunti viikossa sekä todella paljon sijaisuuksia.

Ja kaikki piti suorittaa hyvin. Loppukesästä 2009 koululta soitettiin ja tarjottiin luokanopettajan hommaa.

– Mietin, pystynkö siihen. Koululta sanottiin, että meidän mielestämme pystyt. Olin 21, eikä minulla ollut koulutusta. Mielestäni minun piti olla vielä parempi.

Herkkävaistoinen nuori opettaja otti sydämelleen myös lasten ongelmat.

– Oppilaat luottivat minuun ja minun tehtäväni oli hoitaa heidät mahdollisimman hyvin.

Fanni oli muuttanut omilleen, pois kotoa, ja lopettanut itsenäistyessään sekä valmentamisen että oman voimistelun. Kaveripiiri muuttui ja vanhemmat antoivat tilaa itsenäistyä.

– Joku mentorisysteemi olisi pitänyt olla. Olisin tarvinnut apua, mutta en osannut tuoda tuntojani esiin.

Taustalla vaikutti myös suuri muutos. Kotona asuessaan Fanni oli tottunut kertomaan läheisilleen kaiken. Nyt hän oli omillaan eikä kertonut enää kenellekään mitään.

– Olen tavannut oikeita ihmisiä ja perhe on ollut valtavan suuressa roolissa, mutta kyllä pohjalla on oma asenne. En ole jäämässä tähän enkä ole missään vaiheessa tyytynyt masentuneen rooliin. Pahaa oloa ei saa pitää sisällä, tietää Fanni-Laura Partanen.

Kynästä tuli kanava

Tuntojaan Fanni purki päiväkirjaan.

– Kirjoitin hullun lailla, miten yritän päästä itseäni pakoon ja juosta niin lujaa, etteivät ajatukset seuraisi. Kun yksi oppilaista kertoi nähneensä minut Narinkkatorilla, tuli tunne, että olen koko ajan tässä roolissa sen sijaan, että eläisin kaksikymppisen elämää ja bilettäisin, Fanni kertoo.

Vaikka välillä tuntui, ettei omista ajatuksistaan saa selvää, kirjoittaminen auttoi.

Päiväkirjamerkinnöistä on syntynyt jo kaksi kirjaa, runoteos Palapeliä kokoamassa sekä novellikokoelma Pieniä pisaroita.

– Piirsin myös paljon. Siitä muodostui myöhemmin Unilintu-kuvio, joka on runokirjani kannessa ja monissa muissa töissäni.

Fanni painottaa, että hänestä pidettiin erittäin hyvää huolta. Hän sai erittäin hyvän lääkärin, jolla hän on saanut käydä koko ajan.

”Jokaisella on mielenterveys, ja siitä kannattaa pitää huolta”, on mielenterveysseura Yeesin motto, jonka Fanni allekirjoittaa.

Voimat loppuivat

Talvella iski unettomuus ja Fanni sai masennusdiagnoosin.

– Sain työuupumukseen lomaa ja lääkkeitä, joita en syönyt, koska kaikki tuntui olevan hyvin. En saanut vieläkään kerrottua muuta kuin että olen vähän väsynyt.

Työkaverinsa avustamana Fanni hakeutui lopulta silloiseen Auroran psykiatriseen päivystykseen.

– Laakson mielialahäiriökeskuksessa olinkin sitten kaikkiaan puolisen vuotta. En koe joutuneeni sairaalaan, vaan päässeeni. Olin itsetuhoinen enkä hoitanut diabetestani.

Fanni painottaa, että hänestä pidettiin erittäin hyvää huolta. Hän sai erittäin hyvän lääkärin, jolla hän on saanut käydä koko ajan.

Lääkkeitä, terapiaa, sähköhoitoja. Toipuminen oli hidasta, mutta vähitellen asiat alkoivat mennä paremmin.

Fanni pääsi päiväsairaalaan ja taideterapiaan sekä kulttuuripaja Elviksen kirjoitusryhmään.

– Luin runojani ääneen, ja ne saivat hyvän vastaanoton. Monen mielestä ne olivat koskettavia. Jonain hyvänä hetkenä sitten kirjoitin kustantajalle, ja hämmästyin kamalasti, kun he kysyivät, onko näitä lisää.

Runokirjan ilmestymisen kunniaksi Fanni kutsui sukulaisia ja ystäviä tutulle koululle.

– Avasin tilaisuuden sanomalla, että niin kuin ehkä joku tietääkin, mulla on ollut vaikeaa pari vuotta. Kaikki ymmärsivät. Tajusin, että kaikki olivat siinä mun kanssa, kukaan ei tuominnut eikä arvostellut. Se oli silmiä avaava kokemus.

Kutsu kokemusasiantuntijaksi

Markus Raivio, Elvis-hankkeen ”isä”, kysyi, lähtisikö Fanni mukaan Kellokosken sairaalaan kertomaan kulttuuripajasta nyt, kun hän oli tullut julkisuuteen oman sairautensa kanssa.

– En tiennyt, mistä kokemusasiantuntijuudessa on kysymys, mutta huomasin, että kertominen on minulle helppoa. Pidin siitä. En koe häpeää, koska uskon, että tämä ei ole minun vikani, vaan olen sairastunut.

– Minulla on diabetes, mutta se ei ole minä. Masennus ei myöskään ole minä. Sairaus pitää parantaa ja hoitaa.

Fanni korostaa, että apua pitää saada silloin, kun sitä tarvitsee, kun siltä tuntuu. Ei pahaa oloa pitäisi joutua todistamaan.

Monessa mukana

Aikaansaapa Fanni on ollut mukana käsikirjoittamassa Ylen Sekasin-sarjaa. Lumikin hahmo perustuu hänen kokemuksiinsa.

– Olin myös silminnäkijädokumentissa Hiljaiset sankarit. Omasta mielestäni olin silloin jo voiton puolella. Olin saanut vallan takaisin itselleni ja olin varma, että paranen. Sen jälkeen kyllä mentiin taas sairaalaan, mutta ajan myötä jaksot lyhenivät.

Hoitajien ja perheen ehdotuksesta ja kannustamana Fanni pääsi Helsingin Diakoniaopiston valmentavalle luokalle. Vaikka ensimmäinen kevät tuntui menevän haaskuuseen, syksyllä vointi parani. Fanni sai kavereita, jotka ovat edelleenkin erittäin tärkeitä.

– Seuraavaksi hain ammattiopisto Luoviin, jossa otetaan kaikki vastaan ihmisinä ja henkilökohtaisesti. Aloitin media-assistenttiopinnot, pääsin räppäyskurssille ja jopa tekemään yhteistyötä konkareiden Tommi Lindforsin, Palefacen ja Signmarkin kanssa.

Valmistuttuaan Fanni on ollut mukana Sosped-säätiön Mieletöntä valoa -hankkeessa, jossa tehdään radiota ja mediaa yhdessä. RAY:n Paikka Auki -avustusohjelman Nuorten Johtoryhmässä hän oli kertomassa kuntoutujien erityisryhmästä ja tarpeista. Mielenterveysseura Yeesi on positiivisen mielenterveyden kuuluttaja. Fanni on ollut mukana useamman vuoden, nyttemmin myös hallituksen jäsenenä.

– Siellä puhutaan mielenterveydestä unohtamatta muun muassa unta, ruokaa, mindfullness-oppeja – kaikkea, mitä voi vahvistaa ja mikä auttaa elämän heitellessä. Olen siitä tosi ylpeä.

Joukkoistuminen saattaa jättää yksin

Kirjatapaamisia, puheenvuoroja, juontotehtäviä – aktiivinen kuntoutuja ehtii moneen. Fannissa on myös ainesta vaikuttajaksi.

– Olen useamman kerran ollut paneeleissa ja puhumassa nuorten erityisryhmien työllistymisestä.

Kun työ- ja elinkeinoministeriö järjesti viime keväänä joukkoistetun työn ilmiöitä kartoittavan seminaarin, Fanni oli yhtenä puhujana.

Joukkoistumiseen oli helppo samastua, kun itse tekee töitä freelancer-verokortilla.

– Toivotan ilman muuta tällaiset tervetulleeksi. Kääntöpuolena on kuitenkin työn tehokkuuden ja työajan säätely, josta helposti tulee sudenkuoppa etenkin tunnolliselle tekijälle.

Työhyvinvointia pitää pystyä mittaamaan ja työhyvinvoinnista on jollakin tavalla huolehdittava myös silloin, kun työllistää itse itsensä.

– Jos minulle olisi annettu kouluvuosi omiin käsiini, olisin tehnyt sen kahdessa kuukaudessa. Mutta välillä on mentävä kotiin, laitettava ruokaa, tehtävä jotain ihan muuta.

Yksinyrittäjänä menee helposti överiksi. Fanni painottaakin, että työelämän pelisäännöt pitää olla silloinkin, kun töitä tekee yksin.

– Olen ollut siinä tilanteessa, että töissä ei huomattu pahaa oloani enkä saanut apua. Entä silloin, kun työyhteisöä ei ole?

Tarpeeksi pienin askelein

Vaikka Fanni identifioi itsensä nyt kuntoutujaksi, hän ei halua pysähtyä siihen, vaan päästä takaisin arkeen kiinni. Tai ei takaisin. Asiat pitää masennuksen jälkeen rakentaa uudelleen.

– Kuntoutujat ovat iso ryhmä työttömiä nuoria. Vain kolmannes kuntoutujista palaa työelämään, vaikka puhutaan todella nuorista ihmisistä, Fanni muistuttaa.

Tarpeeksi pieniä askeleita, tarpeeksi pieniä tarpeita.

– Ihminen tekee elämää itseään varten. Kasvu siinä omassa jutussa on tärkeää, olkoon se miten pientä tahansa. Kaupassa käyminen voi olla valtava askel.