kolumni

01.09.2021

Lopetetaan puhe jatkuvasta oppimisesta

Lapsena ajattelin, että astronautti on coolein ammatti, mitä maan päällä voi olla. Aikuisena tapasin Buzz Aldrinin (hän on cool!). Niinpä innostuin toden teolla, kun huomasin, että Euroopan avaruusjärjestö ESA etsii uusia astronautteja. Astronauttirekry on ensimmäinen 11 vuoteen, joten hakemuksia on odotettavissa runsaasti.

Luin hakuehtoja kiinnostuneena: korkeakoulututkinto, hyvä tiimipeluri mutta kykenevä vaativaan itsenäiseen työskentelyyn, hyvä ongelmanratkaisussa. Kestää kovaa painetta, isoa työmäärää, epäsäännöllisiä työaikoja ja runsasta matkustamista. Todellinen näköalapaikka, ESAn sivuilla luvataan.

Tämähän kuulostaa siltä kuin olisi hakemassa harjoittelijaksi konsulttitoimistoon tai myyntipäälliköksi keskisuureen it-firmaan! Erotuksena tosin se, että konsulttiharjoittelijan tai myyntipäällikön rekryprosessiin kuuluu harvemmin makaaminen lingossa pää kuusi astetta jalkojen alapuolella. Ilmoituksessa todettiin myös rehellisesti, että työ sisältää vaaroja ja kohde, tässä tapauksessa avaruus, on ihmiselle vihamielinen paikka. Samahan pätee moneen organisaatioon, vaikka työpaikkailmoituksissa luvataan ”innostavien ja muutokseen intohimoisesti suhtautuvien luovien mielten yhteisöä, jossa agiilit tiimit kukoistavat”.

Itsensä kehittäminen. Resilienssi. Itseohjautuvuus. Yhteisohjautuvuus. Huippusuoritukset. Paras versio itsestä.

Työelämänarratiivi on täynnä sanoja, jotka saavat työn kuulostamaan siltä kuin jokainen päivä olisi valmistautumista avaruuslennolle. Jotta töissä pärjäisi, pitäisi olla astronautin kaltainen poikkeusyksilö.

Tämä on ongelmallista, koska se saa työn tuntumaan paikalta, jossa pitäisi olla koko ajan muokkaamassa itsestään ”parasta versiota”. Jos näin ei tee, menettää ”työelämätaitonsa”. Ei ole olemassa mitään mystisiä työelämätaitoja, jotka ovat erillään muusta elämästä. Työssä pärjäävät ihan tavalliset ihmiset, joilla on keskinkertaiset tiedot ja taidot.

Itseään kannattaa välillä työntää hellästi pois mukavuusalueelta, sillä oppiminen avaa uusia maailmoja. Ne ravitsevat nuutunutta sielua ja tuovat erilaista intoa työhön. Joskus virkistynyt sielu voi muuttaa elämän suunnan. Niin kävi itselleni, kun 15 toimittajavuoden jälkeen siirryin ensin konsultiksi ja sitten yrittäjäksi. Jos olisin jäänyt loppuelämäkseni mediataloon kirjoittamaan juttuja, en olisi ikinä oppinut ratkaisemaan yritysten ongelmia, valmentamaan asiakkaita selviytymään tiukoista paikoista, tuotteistamaan palveluita ja myymään niitä. Moni kontakti olisi jäänyt syntymättä ja suhdeverkosto laajentumatta. Puhumattakaan kaikista niistä lahjakkaista kollegoista, mahtavista hahmoista, joita urasiirrot ovat elämääni tuoneet.

Uuden oppiminen lähtee aina sisäisestä motivaatiosta. Siksi työnantaja ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa paljoakaan siihen, oppiiko työntekijä uutta vai ei. Työnantaja voi tarjota puitteet, mutta on työntekijästä itsestään kiinni, haluaako hän tarttua niihin. Jatkuvan muutoksen sijaan joskus on nimittäin tärkeämpää keskittyä ylläpitämään vanhaa. Sellaista, mikä on hyväksi todettu.

Se vasta käykin työstä.

Miia Savaspuro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja yrittäjä, jolle astronautin elämä olisi aivan liian jännittävää.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.