kolumni

13.05.2016

Kahdestoista askel

(12 askelta on AA-liikkeen toipumisohjelma alkoholismista.)

Tätä kirjoittaessani on kulunut päivälleen 43 vuotta siitä, kun naapuri rimputti ovikelloamme ja tuli kertomaan, että isäni makaa sammuneena alarapussa. Todellisuudessa isäni makasi elottomana verilammikossa. Hän oli sammunut pysyvästi, mutta ei alkoholin voimasta. Hän oli tulossa sairaalasta tutkimuksista, liukastunut portaikossa, iskenyt päänsä kivirappuseen ja kuoli tajuihinsa tulematta kahden vuorokauden kuluttua. Vaikka olin tuolloin vasta viiden vanha, silti naapurin naamalleni räkäisemät sanat juoposta isästä tuntuivat ruoskan iskulta.

Isäni oli alkoholisti, joten onhan se nurinkurista, ettei hän kompuroinut päätään kappaleiksi tukkihumalassa vaan lähti taivaaseen selvänä. Naapurin rouvan mielikuva isästäni juoppona lorotti vesiselvästä päästä vuotaneeseen vereen kuitenkin kunnon promillet.

70-luvun alusta tähän päivään mikään ei ole muuttunut. Alkoholismi on edelleen vaiettu ja halveksittu vaiva. Mutta sairaudeksi en sitä suostu kutsumaan, koska pidän sairautta tautina, jota ei aina pystytä hoitamaan, ja joka tulee useimmille odottamatta elintasosairauksia lukuun ottamatta. Kukaan ei alkoholisoidu vahingossa, vaan sen eteen pitää tempoa tosissaan temppulientä, ja kuka tahansa voi parantua alkoholismista korkkia myötäpäivään kääntämällä. Minä olen kokenut paitsi molemmat ääripäät myös paljon siltä väliltä, ja tiedän siis, mistä kirjoitan.

Olen kompastellut monesti krapuloissa töihin. Se onnistui esiintymislavalla, radiossa ja televisiossa, mutta koetapas kirjoittaa rivikin julkaistavaa tekstiä järki sameana ja huomaat olevasi pian työtön. Teksti nimittäin paljastaa kirjoittajansa todellisesta työkunnosta paljon enemmän kuin arvaisikaan. Ensin tarvitaan kirkas ajatus, sen jälkeen selvät sanat ja lopuksi vielä kyky taiteilla ne tekstiksi. Kosteimpina vuosinani elantoni ei tullut kirjoittamisesta vaan puhumisesta, joten onnistuin vasemmallakin kädellä sutaistuilla suorituksilla roikkumaan työelämässä. Ja sehän tiedetään, että alkoholisti osaa kyllä puhua itsensä kuiville, vaikka ei pystykään olemaan kuivin suin.

Olen ollut vuosia myös työnantaja. Edellä kertomani perusteella voisi kuvitella, että viinan suhteen olisin esimiehenä kaikkien mulkkujen kantaisä. Todellisuudessa minua ei kiinnosta korkatun pullon kierteen vertaa alkoholin ansaan juuttuneen työntekijäni työura vaan hänen koko elämänsä. Koska itselläni on kokemusta alkoholismin peittely-yrityksistä, pystyn lukemaan viinapirun pauloihin joutunutta kuin avointa pornolehteä. Ihminen kun on alastomimmillaan silloin, kun hätä on suurin.

Itse aloin saada ymmärrystä ja sytykettä oman ongelmani hoitamiselle vasta, kun puhuttiin avoimesti, mikä sitä maksaa vaivaa. Olen pauhannut omille työntekijöilleni, ettei elämän suuntaa käännä mikään muu kuin itsestä ryöpsähtävä halu muuttaa elämäänsä. Jos sitä ei ole, voi siteerata Irwinin laulua: ”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan.”

Jos viinakuolemista kirjaa pitävät lisäisivät tilastoihinsa nekin, jotka kuolevat myös välillisesti viinan aiheuttamiin kolhuihin, luku saisi sammuneenkin heräämään. Ikäviä asioita karttavalle pomolle on varmasti helpompaa sulkea silmänsä tällaiselta ongelmalta, mutta osoittaako se rohkeutta, jos antaa alaiselleen siunauksen juoda itsensä hengiltä. Vedellä sellaista puolikuivaa kimppaeutanasiaa.

Juha Vuorinen on viihdehöylä, jonka jäljiltä lentää lastua niin radioaalloille, sanomalehtiin kuin kirjakauppojen hyllyillekin.

Juha Vuorinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.