kolumni

06.09.2016

Huumori auttaa

Viime keväänä kiinnitimme professorikollegani Hannu-Pekka Björkmanin kanssa yhteisen työhuoneemme oveen lapun: ”Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun verenpainekerhon ryhmätila”. Se kertoo paljon siitä, mitä tarkoittaa kolme vuotta sitten tapahtunut siirtyminen 20 vuoden epävarmalta freelancer-näyttelijän uralta kuukausipalkkaisiin, niin sanottuihin ”oikeisiin töihin”.

Julkishallinnollinen työsuhde toi paljon uusia asioita pätkätyöläisyyteen tottuneelle aina työterveyshuollosta liikuntaseteleihin ja lomarahaan. Kieltämättä kateutta herättävää freelancerille. Mutta tulihan sitä sitten muutakin; verenpainetta, kortisolihormonia ja sitä pahinta laatua olevaa hitaasti junnaavaa stressiä, jolla ei ole piikkejä, ei ensi-iltaa, ei loppu­tekstejä. Ainoastaan tasaisen vääjäämätöntä hinutusta. Nyt ymmärrän myös, miksi istumatyö tappaa.

Näyttelijän ammattia usein mystifioidaan. Se saadaan helposti kuulostamaan vaativalta ja raskaalta maallikon korviin. Esiintymispelon voittaminen herättää kunnioitusta, ja näyttelijöiden kohdalla puhutaan julkisuudessa helposti heidän karismastaan ja uhrauksistaan uransa eteen. Usein naisnäyttelijöiltä kysellään myös uran ja perheen yhdistämiseen liittyvistä ongelmista. Aika monella muulla alallakin työajat ovat ihan jotain muuta kuin maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään. Itse vierastan tätä mystifiointia. Minulle on etuoikeus saada olla näyttelijä, saada tehdä sitä, mitä rakastan. Leikkiä vakavia leikkejä aikuisenakin. Tutkia ihmistä ja ihmisyyttä.

Näyttelijöihin ja etenkin naisnäyttelijöihin yhdistetään helposti mielikuvia hankalasta ja impulsiivisesta diivasta. Todellisuudessa näyttelijäntyön yksi keskeisiä vaatimuksia on kyky kommunikaatioon ja ryhmätyöhön. Yleistäen voisi sanoa, että näytteleminen on kommunikaatiota sisällön, kanssanäyttelijöiden, työryhmän ja lopulta sen tärkeimmän eli yleisön kanssa. Näytelmää tai elokuvaa työstää monia eri alojen taiteilijoita ja ammattilaisia, ja silloin tärkeää on paitsi hyvä työnjohto ja kunkin ryhmätyötaidot myös yhteinen jaettu käsitys siitä, mitä tehdään ja mihin pyritään. Tähän yhteiseen päämäärään jokainen soveltaa oman taiteellisen osaamisensa.

Itse olen huomannut, että omaa luovuuttani ja jaksamistani auttaa parhaiten turvallinen työilmapiiri. Sellainen, jossa on luottamusta, mutta tilaa myös konflikteille ja eriäville mielipiteille.
Keskeistä itselleni on ollut myös uteliaisuuden vaaliminen, se on parasta estolääkitystä kyynistymiselle, katkeroitumiselle ja epävarmuudelle. Keskeneräisyyden ja paineen sietämiseen on auttanut armollisuus itseä ja muita kohtaan silloin, kun sen on vain muistanut.

Ja se, mikä jaksamiselle on olennaista: riittävä uni ja ravinto. Näyttelijän instrumentti on oma keho, siitä on pidettävä huolta. Suurimman opin ja voiman saan itse kuitenkin kanssaihmisistä. Näyttelijänä työkavereista ja yleisöstä. Professorina opiskelijoista ja kollegoista.

Näyttelijänä projekteihin tulee aina päätepiste, se hetki, jolloin sanotaan hyvästit roolihenkilöille, luodulle maailmalle ja ihmisille, joiden kanssa teosta on saanut jakaa. Se on haikeaa, mutta tietää myös aina uuden alkua. Nyt professorin työssä, kun puran koneen ääressä sähköposteja ja to do -listaa, jonka päätepistettä ei näy, on itseäni huumorin lisäksi auttanut erään naisjohtajan sanat siitä, että hyvän johtajan ominaisuuksiin kuuluu kestää se, että perälauta vuotaa.

Elina Knihtilä on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä.

Elina Knihtilä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.