Hurrr, pörr, kop kop ja pam pam. Meteli on ensimmäisiä huomion herättäviä asioita, kun astuu guadeloupelaisen rommitislaamon vajamaisen tuotantorakennuksen sisälle. Seuraavaksi silmiin pistävät isot, vanhat koneet: on villisti pyöriviä metallipyöriä ketjuineen, traktoreita keskellä huonetta, mustia öljyisiä rautarattaita, irtomoottoreita ja kastelusuihkuja.

Mittareilla varustetut kattilamaiset nestesäiliöt reunustavat seiniä. Niiden kohdalla ilma on tukalan kuuma, kun isojen putkien liitekohdista karkaa kiehuvaa vettä ilmaan ja lattialle.

– Ole varovainen, lattia on märkä, varoittaa tehtaan omistaja Leopold Reimonenq.

Iäkäs mies on rommitislari jo useammassa sukupolvessa eikä ole vieläkään malttanut eläköityä, vaikka ikävuosia on mittarissa jo 83. Distillerie Reimonenq on toiminut St. Rosen kaupungissa Basse Terren saarella Guadeloupella vuodesta 1916.

Leopold Reimonenq uskoo sukunsa lähteneen alun perin Suomesta – siihen viittaa ainakin sukunimi, joka on toki vuosisatojen aikana ranskalaistunut loppuun lisätyn q-kirjaimen vuoksi.

Vajaa halkoo parikymmenmetrinen liukuhihna, joka kuljettaa sokeriruokohakkelusta. Tunnissa tehdas prosessoi 30 000 kiloa sokeriruokoa erottaen siitä rommin valmistukseen tarvittavan mehun. Yksi rommilitra vaatii kymmenen kiloa sokeriruokoa.

Päivässä tislataan noin 100 000 litraa rommia, jota sitten ikäännytetään tammitynnyreissä alle vuodesta vuosikymmeniin.

Leopold Reimonenq on maailman suomalaisin karibialainen rommitislari. Hänen sukunsa tosin lähti Suomesta luultavasti jo yli 500 vuotta sitten.

Distillerie Reimonenq valmistaa vaalean ja tumman rommin lisäksi muun muassa valmiiksi maustettuja hedelmärommeja.

Kättä ei laiteta koneeseen

Reimonenqin työntekijä Dhanpaul Radgi istuu puolentoista metrin korkeuteen viritetyllä konttorituolilla valvomassa linjan toimintaa.

– Jos jokin kone hajoaa, sammutan kaikki koneet ja korjaan vian, sähköasentajan ammattitutkinnon omaava Radgi kertoo vastuualueestaan.

Kaapin seinään on liimattu haalistunut työturvallisuusjuliste, joka kehottaa kuulosuojaimien käyttöön. Niitä nuorella miehellä ei kuitenkaan ole.

– Minun täytyy pystyä kuulemaan ihmisiä, hän selittää.

Myöskään koneissa ja leikkureissa ei näy turvasuojia muutamaa metalliverkkoa huomioimatta. Osa laitteista on jopa sata vuotta vanhoja ja uusimmatkin noin 1970-luvulta.

– Eivät ne ole vaarallisia, kunhan ei laita kättä niihin sisälle, Reimonenq nauraa.

Rommin vuosittainen valmistuskausi on varsin lyhyt: tehdas toimii 50 päivää kevään ja kesän aikana. Loppuvuosi kuluu sokeriruo’on viljelyn, sadonkorjuun ja rommimyynnin parissa.

Avoseinäisen vajan ulkopuolelta löytyy kolme pyöreää säiliötä, joissa on kussakin 100 000 litraa ruskeaa nestettä. Se on vinassia, rommin valmistuksesta tulevaa ylijäämänestettä, Reimonenq selittää. Kaikki kolme allasta ovat lämpötilaltaan erilaisia, eikä niillä ole kantta. Vinassia käytetään lannoitukseen.

– Nämä kaasut ovat vaarallisia. Jos säiliöt olisivat umpinaisia, kaasuista voisi sairastua, Reimonenq kertoo.

Nyt höyryt katoavat tuulten mukana tropiikin kuumuuteen.

Dhanpaul Radgi (edessä keskellä) on tottunut huoltamaan monenlaisia koneita.

Monenlaisia yhtiöitä

Guadeloupella työskentelevän työturvallisuuskonsultti Loïc Terpantin mukaan turvallisuusasioissa on kehittämisen varaa monissa saaren firmoissa.

– Ongelma Guadeloupella on se, että täällä ollaan 10–15 vuotta jäljessä turvallisuusasioissa, kun verrataan Manner-Ranskan tasoon, hän sanoo.

Terpant tekee töitä ranskalaisen Heliatec-konsulttifirman leivissä, jonka lähettämänä hän yrittää parantaa Guadeloupen sähkövoimaloiden turvallisuustasoa. Huomautettavaa riittää.

Välillä työnantajat kiertävät sääntöjä tahallaan säästömielessä, välillä taas oikeita turvatarvikkeita ei yksinkertaisesti ole saatavilla liikkeistä useaan kuukauteen.

Toisinaan työntekijät itse ovat jääräpäisiä ja kiipeävät esimerkiksi vaarallisen korkeille tikkaille päivästä toiseen, eivätkä edes ajattele pyytävänsä pomoltaan turvavälineitä.

Terpant on huomannut, että pelkkä saarnaaminen ja opastaminen eivät johda mihinkään. Työntekijöiden kanssa on saatava aikaan keskusteluyhteys.

Se ei ole hänelle ranskalaisena helppoa historiallisista syistä: orjuus oli Guadeloupella laillista vuoteen 1848 asti. Guadeloupen väestöstä 80 prosenttia on afrotaustaisia, eikä moni halua kuulla käskyjä valkoihoiselta ihmiseltä. Menneisyyden haavat vaikuttavat nykysukupolviinkin.

Caraïbes Croc Saveurs -firman laatutarkastaja Christophe Carabin opiskeli Ranskassa agronomiksi mutta tiesi haluavansa palata Guadeloupelle töihin.

Käänteinen psykologia avuksi

Terpant on oppinut käyttämään apunaan käänteistä psykologiaa. Hänellä on vastaus valmiina, mikäli työntekijä ei kuuntele hänen neuvojaan.

– Sanon, että okei, no kuole sitten pois. Vaimosi löytää uuden miehen ensi tiistaihin mennessä. Omapa on elämäsi ja kehosi. Yritän saada heidät ymmärtämään, että kyse on heidän omasta parhaastaan, ei minun, hän selittää.

Terpant kertoo nähneensä työturvallisuusongelmia Guadeloupella monilla eri aloilla. Näistä räikeimpänä esimerkkinä hän pitää rakennus- ja tietyöläisten työoloja – esimerkiksi liikennemerkkien tekstit vaihdetaan usein käsin, kiipeämällä tikkailla monen metrin korkeuteen.

– Työ pitäisi tehdä maasta käsin pitkää työkalua avuksi käyttäen.

Suurin ero Ranskaan verrattuna onkin hänen mukaansa erinäisten työturvallisuusvälineiden vähyys Guadeloupella. Monesti tämä on kustannuskysymys. Kun työturvallisuuteen on erikoistunut vain kolme yritystä koko saarella, hintakilpailua ei juuri ole.

Loïc Terpant on asunut Guadeloupella pari vuotta. Hän suunnittelee palaavansa Manner-Ranskaan ensi vuonna.

Toisaalta firmojen rankaiseminen työturvallisuuslakirikkomuksista ei myöskään ole yleistä. Terpant on toiveikas sen suhteen, että pystyy parantamaan Guadeloupen työturvallisuutta.

– Uskon, että kun työntekijöille kertoo turvallisuussäännöistä ja saa heidät ymmärtämään, että niiden noudattaminen auttaa heitä itseään, he kyllä juttelevat pomolleen ja pyytävät esimerkiksi suojakypäriä.

Manner-Ranskassa työturvallisuusasiat ovat Terpantin mukaan hyvällä tolalla, ja Guadeloupeltakin löytyy firmoja, joissa kaikki tehdään viimeisen päälle oikein.

Vihannekset ja hedelmät ovat Guadeloupella yllättävän kalliita. Saaren hintataso on 35 prosenttia Manner-Ranskaa korkeampi.

Vihanneskäsittelyä sääntöjen mukaan

Ei tarvitse miettiä kahta kertaa kumpaa ääripäätä Grande Terren saarella St. Francoisin kaupungissa sijaitseva Caraïbes Croc Saveurs -vihannestehdas edustaa. Sen sisälle ei pääse edes tutustumaan, ennen kuin pää on peitetty kertakäyttöisellä hiusverkolla, kengät muovipusseilla ja vaatteet valkoisella lääkärintakilla.

– Näin vältämme elintarvikkeiden ristiin saastumisen, selittää laatutarkastaja Christophe Carabin.

Ilmastoidut tehdastilat on jaettu kahteen osaan: yhdessä huoneessa koneet leikkaavat ja pakkaavat salaattia, toisessa taas ihmiset pilkkovat käsin kesäkurpitsat, kurkut, vesimelonit ja bataatit. Veitset heiluvat hurjaa vauhtia työntekijöiden käsissä, ja kuutioidut vihannekset siirtyvät sutjakasti leikkuulaudoilta ämpäriin
ja pussitettaviksi.

Päivittäin valmistuu 200–300 kiloa valmiita tuotteita. Ne lähtevät vähittäismyyntiin supermarketteihin sekä jakeluun sairaaloihin ja ravintoloihin.

Viime vuosilta Carabin muistaa vain yhden pienen viiltohaavaonnettomuuden, sillä veitsenkäsittelijät on koulutettu huolella. Jokaisella on suojahanskat ja -vaatteet ja osalla myös valkoinen hengityssuojain.

Tehtaan koneet ovat uudenkarheita. Terävät osat ovat suojalasin takana ja hätänapit ja varoitustarrat selkeästi esillä.

– Meillä on erikseen koulutus jokaisen koneen käyttöön. Kukaan ei pääse ilman sitä käyttämään uutta konetta. Tavoitteemme on parantaa turvallisuutta koko ajan. Se on yksi yhtiön perusarvoista, jotka on kirjattu ylös, Carabin kertoo.

Turvallisuushakuisuus hyödyttää kuluttajaakin: Caraïbes Croc Saveursissa tuotteiden laatu tarkistetaan useaan otteeseen, ja kasviksissa viihtyvät ötökät poistetaan huolella. Lopulta suljetut pussit kulkevat vielä metallinpaljastajan läpi.

Laatutarkastajana työskentelevä Carabin on koulutukseltaan agronomi. Nuori mies opiskeli tutkintonsa Ranskan Montpellierissä, mutta teki työharjoittelunsa Caraïbes Croc Saveursissa ja palasi heti valmistumisensa jälkeen kotikonnuilleen.

Pienellä yhtiöllä riittää työnsarkaa, sillä Guadeloupella myytävistä ruokatarvikkeista 80 prosenttia on tuontitavaraa. Caraïbes Croc Saveurs taas käyttää suurimmaksi osaksi vain paikallisia vihanneksia ja kasviksia.

Adeline Charles nauttii Karibian ainaisesta 30 asteen helteestä Reimsin harmaiden talvien jälkeen

Johtamisen monet haasteet

Helppoa ei ole myöskään Adeline Charlesin työ, vaikka se siltä ehkä näyttääkin. Hänen työpaikkansa on Guadeloupen vesialueita halkova katamaraanialus King Papyrus, joka ankkuroituu pari kolme kertaa viikossa Ilet Caret -hiekkasärkälle keskelle turkoosia merta.

– Kun olen laivan kannella ja saavumme
Caretille, ajattelen, että toinen toimistoni on oikein kiva, Charles sanoo hymyillen.

Suurimman osan viikostaan nainen on kuitenkin niin uppoutunut työhönsä, ettei fiilistelylle jää aikaa. Yksityisyrittäjän elämä ei ole stressitöntä Karibiallakaan.

– Täällä pitää tehdä pitkää päivää, sillä eläminen on kallista, Charles kertoo istuessaan tietokoneen ääressä ykköstoimistossaan Guadeloupen satama-alueella.

Charles on omistanut pitopalvelukeikkoja tekevän King Papyruksen nelisen vuotta. Asiakkainaan hänellä on erityisesti yrityksiä, jotka pitävät merellä pikkujouluja, vuosipäiväjuhlia ja konferensseja. Myös yksityiset henkilöt vuokraavat katamaraania juhlia varten. Iltaristeilyillä ei ankkuroiduta maihin lainkaan. Pari ker-
taa viikossa tarjolla on yleisölle avoimia bileristeilyjä, joilla guadeloupelaiset käyvät samaan tapaan kuin suomalaiset Tallinnan laivalla.

Charles muutti Guadeloupelle Pohjois-Ranskan Reimsin alueelta ja jätti taakseen rakennusalan yrityksen, jota hän luotsasi 17 vuotta. Vaikka Guadeloupe on periaatteessa osa Ranskaa, käytännössä hän kokee asuvansa ulkomailla.

– Ei täällä ole samanlaista. Ihmiset eivät ole samanlaisia luonteiltaan, ja meillä on eri kulttuuri, Charles miettii.

King Papyruksen henkilökunta koostuu puolentusinasta paikallisesta työntekijästä, jotka olivat laivan palkkalistoilla jo edellisen omistajan aikoihin. Kesti tovi, että uuden esimiehen ja vanhan miehistön yhteinen sävel löytyi.

Guadeloupen pääkaupunki on nimeltään Basse Terre, ja se sijaitsee Basse Terren saarella.

Johtajan kysyttävä kohteliaasti

Huomattavin muutos on Charlesin mukaan ollut oman kommunikointityylin muokkaaminen. Ranskassa hän oli tottunut opastamaan alaisiaan suoraan ja koruttomasti ”muista tehdä tämä työtehtävä” -tyylillä. Guadeloupella tämä käytäntö ei toiminut.

Paikalliset saattavat kokea esimiehen suorapuheisuuden loukkaavana määräilynä – etenkin kun kyseessä on valkoinen ranskalaispomo. Kun Charles nykyisin kaipaa työntekijänsä apua, hän pyytää sitä korostetun kohteliaasti.

Välit työntekijöihin ovat nyt oikein hyvät. Hommat tulevat tehdyksi ja väki ilmaantuu ajoissa työmaalle, mikä ei Karibialla ole aina itsestäänselvyys.

– Joku saattaa olla kymmenisen minuuttia myöhässä liikenneruuhkien takia, mutta ei sen enempää. Meillä on oikein hyvä tiimi, hän kehuu.

Charlesin mukaan elämänmyönteisillä guadeloupelaisilla hymy on herkässä verrattuna mannerranskalaisiin. Sen huomaakin heti, kun King Papyrus kaartaa päiväristeilyltään takaisin satamaan: hyväntuuliset työntekijät lyövät leikkiä keskenään ja kattoterassia kuuraava mies vilkuttelee iloisena ohikulkijoille.

Adeline Charlesin on palattava työn pariin. Laivan yleistarkistuksen jälkeen hän neuvottelee toimistossaan loppupäivän asiakkaiden kanssa puhelimitse.

– Jos sinulla on kaunis laiva, mutta ei ketään sillä matkustamassa, se ei ole hyvä juttu, hän huikkaa.