Sunnuntai-iltana Oulun hammaslääketieteellisen tiedekunnan tilat ovat tyhjät, korkeassa tilassa kuuluu vain ilmanvaihdon tasainen humina. Väitöskirjatutkija, hammaslääkäri Ramin Akhi, 30, on kumartuneena tietokoneensa eteen pienessä huoneessa, jossa kolmen tutkijan tuolit ovat lähes selkä toisiaan vasten.

Akhin viikko on tällainen: Jos sunnuntai on perheelle paras hetki tehdä väitöskirjaa, hän hyödyntää sunnuntain. Arkisin Akhi työskentelee kolmena tai neljänä päivänä hammaslääkärinä Raahen terveyskeskuksessa, tunnin ajomatkan päässä kotoa.

Muina päivinä hän kirjoittaa väitöskirjaansa työryhmässä joka tutkii suun bakteerien vaikutusta sydäntauteihin. Päiviin kuuluvat myös luottamustoimet Pohjois-Suomen Etnossa eli Etnisten suhteiden neuvottelukunnassa.

Sekä tietenkin ajan viettäminen yhdessä 3,5-vuotiaan tyttären ja vaimon kanssa.

Elämä on täynnä, mutta Akhi ei valita, koska se koostuu asioista, joista hän on unelmoinut.

Vuoden pakolainen

Suomen Pakolaisapu valitsi Ramin Akhin maaliskuussa vuoden pakolaiseksi 2017. Akhi, hänen kaksi sisarustaan ja vanhempansa pakenivat Afganistanista Kuubaan 1990-luvulla. Vuonna 2005 Akhin perhe sai paikat kiintiöpakolaisina Suomesta. He eivät tienneet Suomesta etukäteen mitään.

Perhe lensi Suomeen Meksikon kautta lokakuussa 2005. Méxicon lentokentällä YK:n työntekijä pysäytti t-paidat päällä matkustavan perheen.

– Hän kysyi, tiesimmekö me, että Suomessa on kylmä.

Perhe osti lentokentältä hupparit ja jatkoi matkaansa kohti Rovaniemeä.

Rovaniemi oli lokakuussa pimeä ja kylmä, mutta 19-vuotias Ramin Akhi oli päättäväinen.

– Ajattelin, että olin tullut uuteen kotimaahani ja minun pitää opiskella sen kieli. Jos kieltä ei osaa, kulttuuriin ei pääse sisälle.

Opiskeltuaan kolme kuukautta suomen kielen kurssilla kansainvälisestä politiikasta ja uutisista kiinnostunut Akhi tilasi kotiin Helsingin Sanomat. Hän luki uutisia hitaasti muutamien englannin- ja espanjankielestä tuttujen avainsanojen sekä sanakirjan avulla.

Puolen vuoden opiskelun jälkeen Akhi pystyi jo kommunikoimaan suomeksi. Yhä hänen tosin piti pyytää, etteivät keskustelukumppanit vaihtaisi kieltä englantiin.

Koulutusta ja taksin ajoa

Vuoden päästä saapumisestaan Akhi osallistui maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen, jossa hankittiin valmiuksia seuraaviin opintoihin.

Yhdeksän kuukauden koulutuksen jälkeen ohjaaja kehotti Akhia opiskelemaan lähihoitajaksi, sillä heille olisi paljon töitä.

Akhin unelmat olivat muualla.

– Halusin korkeakouluun ja lääkäriksi tai YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n virkamieheksi. Ajattelin, että YK-uralle olisi hyvin vaikea päästä, joten päätin suunnata lääkäriksi.

Tie unelmiin ei ollut suora. Kesällä 2007 sekä Akhi että hänen veljensä pääsivät Helsinkiin opiskelemaan hammaslaboranteiksi. Koko perhe muutti poikien mukana.

Koulu täytti arkipäivät, mutta illat ja viikonloput jäivät vapaaksi. Ramin selvitti Mol.fi:stä, että Helsingin alueella oli eniten vapaita työpaikkoja taksikuskeille. Hän suoritti taksiluvan ja alkoi työskennellä opintojen ohessa taksikuskina.

”Kerron aina, että Suomessa on mahdollista toteuttaa unelmiaan, mutta unelmat eivät toteudu itsestään.”

Opiskelijaksi yliopistoon

Valmistuttuaan Akhi pääsi Ouluun opiskelemaan biokemiaa. Kieli ei tuottanut enää ongelmia, mutta sen sijaan kielen käyttäminen eri muodoissa vaati Akhilta pohtimista. Esimerkiksi se, miten suomen kielellä kirjoitetaan essee.

Biokemian opintojen aikana Akhi haki hammaslääketieteelliseen ja pääsi sisälle muutaman yrityksen jälkeen vuonna 2012.

– Se on yksi niistä hetkistä elämässäni, joita en unohda koskaan. En unohda sitä iloa.

Päästyään sisälle ”hampaalle” eli hammaslääketieteelliseen hän halusi olla apuna luotsaamassa muita nuoria kohti unelmiaan. Akhi toimi luottamustoimissa ylioppilaskunnassa sekä Pohjois-Suomen Etnon neuvottelukunnan jäsenenä ja sittemmin varapuheenjohtajana.

Etnossa etsitään keinoja maahanmuuttajien kotouttamiseen. Akhi tapaa usein vasta Suomeen tulleita maahanmuuttajanuoria.

– Kerron aina, että Suomessa on mahdollista toteuttaa unelmiaan, mutta unelmat eivät toteudu itsestään.

Akhi painottaa, että tavoitteille pitää antaa aikaa.

– Ne eivät toteudu välttämättä kolmen tai viiden vaan vasta kymmenen vuoden päästä.

Ramin Akhin haave on tulevaisuudessakin yhdistää arjessa tutkijan ja lääkärin työt.

Tutkimustyöhön ulkomaille

Biokemian opintojen aikana Akhi haki kesätöihin ulkomaisiin tutkimusryhmiin, sillä hän halusi nähdä, miten tutkimusta tehdään ulkomailla. Hän lähetti yli kolmekymmentä hakemusta ja sai kolme vastausta. Kahdessa vastauksista sanottiin ”ei, kiitos” ja yhdessä ”tervetuloa”.

Kutsun lähettäneen kanadalaisen tutkimusryhmän professori sanoi myöhemmin Akhille uskovansa, että nuorille pitää antaa mahdollisuus.

Samanlaiseen rohkaisuun ja mahdollisuuksien antamiseen uskoo Akhi.

– Pitää näyttää valoa tunnelin päässä. Jokainen on jossakin hyvä, ne vahvuudet pitää vain löytää. Nuorilta pitää kysyä, missä he haluavat olla, kun he ovat 40-vuotiaita.

Hänen mukaansa kielen opiskelu mahdollisimman nopeasti on tärkeää. Mitä pitempi aika kuluu, sitä korkeammaksi nousee kynnys oppia kieltä.

Epäonnistuminenkin sallittua

Akhin tarina on tarina matkasta kohti onnistumisia, mutta hän huomauttaa, ettei hänkään ole robotti.

– Minäkin väsyn, koen pettymyksiä ja epäonnea, mutta en keskity negatiivisiin asioihin. Ihminen saa epäonnistua. Se on ok, mutta pian kannattaa suunnata ajatuksensa jo seuraavaan asiaan.

Akhilla riittää asioita, joihin suunnata ajatuksensa. Hän on tehnyt aina paljon eri asioita päällekkäin: vaikuttamistyötä ja luottamustoimia, tutkimustyötä ja päivätöitä.

– Kokonaisuus voi kuulostaa rankalta, mutta se ei ole sitä silloin, kun osaset ovat tasapainossa keskenään, Akhi pohtii.

Hänen päivätyönsä sisältää kohtaamisia ihmisten kanssa. Tutkimustyö on rauhallista ja itsenäistä ja vaikuttaminen puolestaan jotain, mitä Akhi on aina halunnut tehdä.

Akhi edusti opiskelijoita lääketieteellisen tiedekunnan hallituksessa vuosina 2014–2015, tutkimusneuvostossa vuonna 2016, ja hän on ollut yliopistokollegion jäsen viime vuodesta lähtien.

Elämä kalenterissa

Kaikkeen aika ei kuitenkaan riitä. Kun jostakin pitää nipistää, Akhi nipistää harrastuksistaan.

– Minä käyn salilla. Mutta harvoin, hän jatkaa ja nauraa.

Rentoutumisen hetket löytyvät arjen seasta. Niitä ovat kirjojen lukeminen tyttärelle. Kännykkää Akhi kutsuu ”parhaaksi ystäväkseen”. Päivän uutisten seuraaminen on intohimo. Kännykkä on myös hyvä työkaveri. Akhi kirjoittaa puhelimensa kalenteriin ylös kaiken, mitä seuraavina päivinä tapahtuu: suunnitelman siitä, moneltako hän lähtee töihin, moneltako palaa kotiin ja mitä hän päivän aikana tekee.

Tehtävät työt on kirjattu kalenteriin mahdollisimman tarkasti.

– Päätä kuormittaa tekemätön työ. Kirjoitettuna näen, että okei, tämä on toteutettavissa, eikä olekaan niin vaikeaa, Akhi kertoo.

Vaikka elämä on kirjattu kalenteriin, kalenterin orjaksi Akhi ei suostu. Suunnitelmat muuttuvat, ja kaikkea ei ehdi tehdä. Riittää, kun ehtii tärkeimmät.

Jaksamisen kannalta keskeisin asia on se, että työ on Akhin intohimo. Akhi haluaisi olla 40-vuotiaana tekemässä aika lailla samaa kuin nytkin: työskennellä sekä tutkijana että lääkärinä.

Vaikka työ on intohimo, hän ei lomaillessaan mieti töitä lainkaan. Akhi ei mieti edessä olevia tehtäviä silloinkaan, kun tekee jotain muuta.

– Keskityn siihen, missä olen.