Rauli Virtanen: Kumpi vaarallisempi, terroristit vai liikenne?

Mikä on ollut urallasi vaarallisin tilanne?” on se kysymys, joka minulle esitetään lähes jokaisessa pitämässäni yleisötilaisuudessa.

Vastaan ”liikenne” ja huomaan oitis kysyjän ilmeestä sen, ettei vastaus ollut se, mitä hän odotti.

Vastaus on kuitenkin oikea, ja sen vahvistavat paitsi satunnaiset matkailijat myös kaikki ulkomaankomennuksilla pitkään olleet suomalaiset, olivat he sitten rauhanturvaajia, diplomaatteja tai kehitysyhteistyön toimijoita.

Ulkoministeriön tilastojenkin mukaan tavallisin syy suomalaisen kotiin lähettämiselle kuolleena tai loukkaantuneena on juuri liikenne. Kaikki me olemme kuulleet kauhutarinoita liikenteestä tai kuinka tietyissä maissa ulkomaalaisen ei ole syytä jäädä onnettomuuspaikalle, jos hän vielä pystyy jatkamaan matkaansa. Osa jutuista on totta, osa rasistista ja paikallisia viranomaisia leimaavaa kaupunkilegendaa. Tilanteeseen voi kuitenkin varautua pitämällä vakuutukset kunnossa, perehtymällä kyseessä olevan maan tapoihin ja tekemällä ulkoministeriölle matkustusilmoituksen.

Pienistä kolareista ja kahdesta malariasta selviytyneenä koputan puuta ja totean, että minulle olisi voinut käydä huonomminkin ottaen huomioon kaikki matkat niin kutsutuissa vaikeissa maissa.

Filippiinien Mindanaolla kolmatta vuotta työskentelevä poikani toipuu parhaillaan dengue-kuumeesta. Se on myös turistien kannalta harmittava tauti, koska sitä levittävä hyttynen liikkuu päiväsaikaan ja nykyisin myös Kaakkois- ja Etelä-Aasian suurkaupungeissa. Tautiin ei ole rokotetta, mutta nopea oireiden tunnistaminen ja hoitoon hakeutuminen pelastavat yleensä pahimmalta.

Omiin kokemuksiini verrattuna maailmalla tekevät todella riskialtista työtä muun muassa ne suomalaiset lääkärit ja terveydenhoitajat, jotka viettävät pitkiäkin aikoja kirjaimellisesti katastrofaalisissa olosuhteissa, kuten Länsi-Afrikan ebola-alueella.

Aikamme suuri ongelma on se, millaisen riskin humanitaarista työtä tekevät puolueettomat järjestöt ottavat levottomilla alueilla, oli kysymys sitten sotarikoksen kohteeksi joutuneesta Kunduzin sairaalasta Afganistanissa tai panttivangeiksi joutuneista rauhanturvaajista. YK:n tai Punaisen Ristin liput eivät enää saa osakseen entistä kunnioitusta, ja niistä on tullut jopa kohteita. Se saa monen potentiaalisen hyväntekijän miettimään, kannattaako maailmalle enää värväytyä. Sanoisin kaikesta huolimatta, että kyllä kannattaa.

Alussa esitettyyn kysymykseen palatakseni voin valittaen todeta, että kansainvälinen lehdistökortti tai ”Press”-lätkä ei sekään enää takaa riskivapaata työrauhaa.

Ystäviäni on kuollut luoteihin Vietnamissa, El Salvadorissa ja Kairossa, ja omalle kohdalleni on sattunut joitakin läheltä piti-tilanteita, joista kerron Reissukirjassa (WSOY 2014). On myös alueita, kuten terroristien hallussa pitämä osa Pohjois-Syyriaa, jonne en enää halua palata, koska riski joutua panttivangiksi ja mestatuksi on siellä niin ilmeinen.

Konfliktialueilla toimivat reportterit sanovat usein ottavansa ”harkittuja riskejä” tai sitten he vetoavat kokemukseensa. Ennen oli paremmin. Tänään kokemuskaan ei auta siellä, missä terrorismi ja rikollisuus ovat osa aseellista konfliktia.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija, joka toimii nykyisin Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina.