Minibussia kuljettava David Johannes tekee 15-tuntisia työpäiviä.

Työturvallisuus

• 18.05.2017

Kohti turvallisempaa työelämää Namibiassa

Namibiassa virallinen työ on yhä useammin turvallinen työ. Kaksi kolmesta työkykyisestä on kuitenkin täysin vailla tuloja tai sinnittelee harmaassa taloudessa – usein vaarallisissa työolosuhteissa.

Aurinko on laskemaisillaan, kun David Johannes kaartaa minibussin päätepysäkin virkaa tekevälle kadunpätkälle. Takana on 740 kilometrin ajomatka. Johannes tekee sen kuusi kertaa viikossa – Angolan rajalle ja seuraavana päivänä takaisin pääkaupunkiin, Windhoekiin.

Nyt ollaan Windhoekissa. Matkustajat purkautuvat ulos. He ovat tulleet työnhakuun, opiskelemaan, sukuloimaan tai kotiin sukulaisista.

Johannesin täytyy vielä huolehtia matkatavarat oikeille omistajille ja periä lippurahat niiltä, jotka ovat nousseet bussiin vakuuttaen, että maksaja odottaa päätepysäkillä.

Kännykkä soi koko ajan. Siellä kysytään kyytiä seuraavaksi aamuksi. Jos matkatavarat ovat isoja – vaikkapa patja tai sänky – Johannes käy hakemassa ne peräkärryyn illalla. Siihen menee helposti muutama tunti.

Päätepysäkillä on huolehdittava vielä matkatavaroista ja seuraavan aamun asiakkaista.

Harmaa talous yleistä

Lopulta Johannes vie bussin varikolle siivottavaksi, heiluttaa kadulta kimppataksin ja menee kotiin. Kello on kahdeksan tai yhdeksän illalla.

Hän on takaisin varikolla viimeistään aamukuudelta, jotta ehtii hakea asiakkaat näiden majapaikoista, ennen kuin matka alkaa kahdeksan maissa.

Yhden päivän viikosta Johannes lepää. Se päivä ei koskaan ole sunnuntai, sillä juuri silloin ihmiset haluavat matkustaa.

Minibussinkuljettaja on tyypillinen ammatti Namibian harmaassa taloudessa. Näin työskentelee noin puolet ansiotyötä tekevistä.

Harmaita työpaikkoja on lähes kaikilla aloilla, yhden naisen pyörittämistä vihanneskioskeista vähän isompiin yrityksiin. Nämä bisnekset eivät maksa veroja, eikä niiden työntekijöillä ole työsopimusta, enimmäistyöaikaa, vuosilomaa, sairauslomaa, eikä – toisin kuin Johannesin ajamalla bussilla – minkäänlaista vakuutusta.

Jos Johannes loukkaantuu työssä, hän menee nuhjuisen valtionklinikan pitkään jonoon. Onneksi mitään ei ole sattunut. Jokainen menetetty ajopäivä merkitsee menetettyjä tuloja.

Kuukausiansio jää pieneksi myös sellaisina vuodenaikoina, joina ihmisillä ei ole varaa matkustaa. Paras on kansallinen lomakausi joulu–tammikuussa. Silloin kuukausipalkka voi nousta yli 5 000 Namibian dollarin.

5 000 dollaria on noin 330 euroa. Se ei riitä säällisen elintason turvaamiseen perheelle, mutta on tuplasti suurempi kuin useimpien virallisen sektorin tehdastyöläisten palkka.

Namibian työttömyysprosentti on noin 30, ja suuri osa kaikista töistä on hyvin pienipalkkaisia.

Valvonta olematonta

Harmaan sektorin työturvallisuus on kaikin tavoin rempallaan. Valvonta on minimaalista.

Johannes ajaa onneksi uudenlaista, paremman palvelun minibussia. Se huolletaan säännöllisesti, ja kuljettajaa on kielletty ajamasta ylinopeutta ja ottamasta yli 14 matkustajaa. Kaikissa istuimissa on turvavyöt. Joka matkan alussa Johannes pyytää asiakkaita käyttämään niitä.

Namibian maanteillä tapahtuu asukaslukuun suhteutettuna enemmän onnettomuuksia kuin missään muualla maailmassa. Ehkä siunausta pyytääkseen bussin omistaja, Johannesin pomo, on antanut bussin nimeksi Jesus is My Saviour (Jeesus on pelastajani). Nimi lukee isoin kirjaimin auton perässä. Heti sen alla on Johannesin kutsumanimi O’u Dave (vanha Dave) ja puhelinnumero yhteydenottoja varten.

Jämpti 54-vuotias on pidetty työntekijä ja pitää itse omistajaa reiluna pomona. Muutama vuosi sitten pomo tarjoutui rakentamaan Johannesin perheelle oikean talon niiden aaltopeltikoppien sijaan, joissa perhe suu Windhoekissa.

Johannes sanoi talolle ”ei, kiitos”, mutta ilmoitti, että pomo saisi mielellään maksaa vesijohtoputken vetämisen maalla sijaitsevaan kotikylään.

Investointi kotikylään on investointi vanhuuden päiviin. Sinne Johannnes palaa jäädessään eläkkeelle – ehkä jo kuuden vuoden kuluttua. Jokaiselle 60 vuotta täyttäneelle maksetaan 70 euron suuruista kansaneläkettä.

Tim Von Hase tuntee rakennusalan.

Luottamus turvallisuuteen

Onko minibussinkuljettajan työ Johannesin mielestä vaarallista? ”Ei”, kuuluu vastaus empimättä.

Sama luottamus määrittelee monen suhtautumista työturvallisuuteen myös virallisella sektorilla, joka jakautuu julkiseen ja yksityissektoriin.

Työnantajia on 15 viime vuoden ajan velvoitettu parempaan työturvallisuuteen. Tähän ovat vaikuttaneet niin lainsäädäntö ja tehostettu valvonta kuin myös entistä suurempi tietoisuus onnettomuuksiin liittyvästä maineriskistä.

Työkulttuuri on muuttumassa, mutta hitaasti. Jos työnantaja ei korosta työturvallisuuden merkitystä, työntekijätkään eivät suhtaudu siihen vakavasti.

Esimerkiksi rakennustyömailla sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, jotka johtuvat siitä, että annettuja turvavarusteita ei käytetä.

Tämän tietää muun muassa Tim Von Hase, Lithon-insinööritoimiston prosessikehityksestä vastaava päällikkö. Hän tekee paljon töitä rakennusyritysten kanssa.

– Toisaalta monet urakoitsijat eivät arvosta turvallisuusnäkökohtia, eli kyse ei todellakaan ole vain työntekijöiden hälläväliä-asenteesta, Von Hase sanoo.

Von Hase kuuluu Namibian valkoiseen vähemmistöön. Tämä alle viiden prosentin kansanosa käytti kaikkea taloudellista ja poliittista valtaa ennen maan itsenäistymistä vuonna 1990.

Vaikka valkoiset ovat yhä yliedustettuja yksityissektorilla, Namibiaan on syntynyt myös musta eliitti, eikä työnantajan sosiaalista vastuuta voi päätellä ihonväristä.

Adeleide Matude on pussitusvuorossa. Ympäristö- ja laatujohtaja Justine Tjimune opastaa.

Standardit käytössä

Yksi esimerkki työturvallisuuden tosissaan ottaneesta yksityisen sektorin yrityksestä on Namibian rannikolla, Walvis Bayn kaupungissa sijaitseva Merlus Seafoods.

Pakastekalatuotteita lähinnä Espanjan markkinoille valmistava Merlus sai OHSAS 18001 -sertifioinnin vuonna 2010.

Kansainvälisen työterveys- ja työturvallisuusjohtamista koskevan standardin tarkoitus on ehkäistä työperäisiä kuolemia, tapaturmia, terveyshaittoja ja edistää työhyvinvointia.

Työturvallisuus on kohentunut niin paljon, että 12 vuotta tehtaan linjastolla työskennelleen Adeleide Matuden mielestä ”nykyään on ihan mahdotonta, että joku meistä saisi puukon käteensä”.

Merluksessa tehdään kahdeksan tunnin työpäivää tarkoin säännellyin tauoin. Linjaston vannesahoja on uudistettu, ja suomustajilla, paloittelijoilla ja fileoijilla on viiltosuojakäsineet. Lisäksi kaikilla on suojalasit ja turvakengät, useimmilla myös kypärä. Kaikki osallistuvat säännöllisesti työturvallisuuskoulutuksiin.

Matude tuli Merlukseen heti koulun jälkeen, kun yritys kävi esittelemässä työmahdollisuuksia 12. luokalta valmistuneille. Muut entiset luokkakaverit ovat siirtyneet eteenpäin – kuka toisiin töihin, kuka opiskelemaan. Myös Matude suunnittelee lähtöä.

– Olemme asuneet sisareni luona, ja olen säästänyt rahaa opiskeluun. Nyt pitää vain päättää, mitä opiskelen. Ehkä opettajaksi, 34 vuotta täyttävä yhden lapsen äiti sanoo tyytyväisenä.

Korkeakoulutetutkin arvostavat valtiota työnantajana.

Koulutus on tärkeää

Matude on paremmassa asemassa kuin suurin osa Namibian työvoimasta, sillä hänellä on 12. luokan päästötodistus.

Valtaosa nuorista jättää koulun kesken jo aiemmin. Heidän on vaikea päästä edes ammatilliseen koulutukseen. Juuri he päätyvät harmaan talouden turvattomiin töihin.

Koulupudokkaalle melkein ainoa mahdollisuus saada kunnollinen työpaikka on päästä töihin valtiolle, jossa myös alimpiin palkkaluokkiin kuuluvat, esimerkiksi siivoojat, saavat palkallisen vuosiloman lisäksi asumistukea ja vakuutuksen, jonka turvin koko perhe pääsee tarpeen tullen julkista terveydenhuoltoa paljon laadukkaampiin yksityisiin terveyspalveluihin.

Korkeakoulutetutkin arvostavat valtiota työnantajana. Mikään muu työ Namibiassa ei tarjoa yhtä turvattua leipää ja yhtä hyviä oheisetuja.

Kolikolla on myös toinen puoli: Julkinen sektori on mittava ja palkat yksityissektorin tasoa. Valtion työvoimakulut ovat suuret, mutta tällä investoinnilla ei ole saatu hyviä julkisia palveluja.

Tyytymättömiä ollaan varsinkin valtion koulujen tasoon. Suurin osa virkamiesten lapsista käy yksityiskoulua.

Pursimies Willem Nepolo (vas.) rakastaa työtään.

Turvallinen valtiotyönantaja

Etenkin vaarallisessa työssä kannattaa olla mieluiten julkisella sektorilla. Tätä mieltä on valtion merentutkimusaluksella työskentelevä pursimies Willem Nepolo, joka ei muista yhtään vakavaa onnettomuutta 14 vuotta kestäneen työuransa ajalta.

Turvallisuuskoulutuksia ja niiden kertauksia järjestetään tiuhaan. Merellä käytetään aina kypärää, turvakenkiä ja pelastusliivejä. Lisäksi jokaisen työvuoron jälkeen on riittävästi lepoaikaa, ja pitkän merirupeaman jälkeen on aina lepojakso maissa.

Levätä Nepolo, Von Hase, Matude ja muut virallisen sektorin työntekijät saavat lisäksi palkallisella vuosilomalla. Lakisääteisen loman pituus on viisi viikkoa.

Myös minibussinkuljettaja Johannes arvostaisi lepoa.

– Tämä on paras työ, joka minulla on ollut. Palkka ei ole aivan huono, ja pääsen nukkumaan kotikylään melkein jokaisella ajoreissulla. Mutta jos pystyisin, ajaisin vähemmän, Johannes sanoo.

Rahaa on kuitenkin ansaittava, eikä kaksi luokkaa koulua käyneellä miehellä ole paljon valinnan varaa.

Pimeään iltaan ajaa fiksu ja neuvokas mies, joka jakaa palkastaan melkein viidellekymmenelle ihmiselle. Sisarusten perheissä ei ole ketään, jolla olisi työpaikka. Omia lapsia on yli kymmenen – nuorimmat vielä koulussa ja moni vanhemmistakin vailla säällistä työtä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.