kolumni

• 18.05.2017

Kirsti Lonka ja uusi uljas työelämä

Työelämän murros on saanut jatkuvan oppimisen merkityksen korostumaan. Näkemys oppimisesta on voimakkaasti muuttumassa myös kouluissa. Sitä ei voi enää ajatella pelkkänä tietovarastojen päivityksenä tai yksinkertaisten taitojen oppimisena. Suomen uusissa opetussuunnitelmissa esitetään oppimiskäsitys, jossa keskeisiä asioita ovat oppilaan aktiivinen rooli omassa oppimisessaan, vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen, myönteiset kokemukset motivaation tukena, oppimaan oppimisen taidot sekä itseohjautuvuus ja sen tukeminen.

Sivistys on uusissa opetussuunnitelmissa muotoiltu laaja-alaisiksi tulevaisuuden taidoiksi, jotka auttavat oppilaita voimaan hyvin ja menestymään elämässään. Tämä on tärkeää, sillä kotien kulttuuripääoma vaihtelee, eikä kaikilla diginatiiveiksi kutsutuillakaan ole kovin kehittyneitä viestinnän ja teknologian taitoja. Koulun tehtävä olisi tasata erilaisia lähtökohtia ja valjastaa digilaitteet muuhunkin kuin viihdekäyttöön.

Monet nykymaailman ongelmat ovat luonteeltaan viheliäisiä, eikä niitä voida ratkaista yhden ihmisen tai edes yhden ammattikunnan voimin. Oppimisen pitää työpaikoillakin olla yhä enemmän uusia uria aukovaa. Kuinka usein ihmiset kokevat saavansa kannustavaa ja eteenpäin ohjaavaa palautetta – vai sulkeutuvatko he kuoreensa kritiikin pelossa? Enää ei riitä, että ihmiset käyvät seminaareissa kuuntelemassa muutaman luennon ja palaavat sen jälkeen tavanomaiseen uomaansa.

Voimme ulkoistaa rutiinitoimia entistä enemmän teknologialle. Vaikka hoitavia käsiä ja palveluja tullaan edelleen kaipaamaan, edes älyllisiä rutiinitehtäviä ei tulevaisuudessa juuri ole. Jopa juristin tai lääkärin työn rutiininomaisia vaiheita voidaan ulkoistaa automaatiolle. Parhaassa tapauksessa älyllisiä voimavaroja jää yhä enemmän luovalle ongelmanratkaisulle. Jatkuva muutos asettaakin haasteita erityisesti tunne-elämälle.

On aikamoinen paradoksi, että kun digitalisaatio ja automatisaatio etenevät, sosiaaliset taidot ja vuorovaikutustaidot tulevat yhä tärkeämmiksi. Ihmiset tietävät yhä enemmän, mutta tästä ei ole hyötyä, jos he eivät pysty kommunikoimaan rakentavasti. Epävarmuuden tunne on ahdistavaa, ja asiat pitää pystyä esittämään ymmärrettävästi. Meitä vaivaa myös rajattomuus: työelämä läikkyy vapaa-aikaan ja vapaa-aika työhön. Rajattomuudessa räpiköinti pitää saada käännettyä hallinnan tunteeksi tai uuvumme täysin.

Omissa tutkimuksissamme opiskelijat jaksavat ponnistella ja työskennellä, eikä edes uupumus haittaa, jos he näkevät opintonsa merkityksellisiksi. Normittomuus ja arvojen sekamelska tai puute saavat ihmisen kyynistymään. Merkityksen puute saa ihmiset usein hakemaan turvaa ääriajattelusta, jonka kuvitellaan tekevän maailman selkeämmäksi. Mustavalkoinen ajattelu ei kuitenkaan ole kaunista vaan tuhoaa mahdollisuudet yhteisen merkityksen rakentamiseen.

Käsitystämme tiedosta ja oppimisesta venytetään ja laajennetaan joka suuntaan. Kun uudet sukupolvet tulevat työpaikoille, he haastavat nykyiset tietokäytäntömme ja tapamme olla vuorovaikutuksessa. Sukupolvien välinen oppiminen on erittäin tärkeää, vanhat eivät enää automaattisesti opeta untuvikkoja. Keskinäinen kunnioitus on tällöin koetuksella. Monologisesta toimintakulttuurista on vähitellen siirryttävä kohti yhteisöllistä tiedonrakentamista, joka usein tapahtuu erilaisten teknologioiden välityksellä. On kehiteltävä uusia tiloja, käytäntöjä, menetelmiä ja tapoja olla vuorovaikutuksessa. Koulutus läikkyy nyt elämäämme ja elämä läikkyy kouluun. Vihdoinkin termi ”elinikäinen oppiminen” alkaa
tulla lihaksi.

Kirjoittaja on kasvatuspsykologian professori Helsingin yliopistossa.

Kirsti Lonka

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.